Tullos vastuu

Tulosvastuu sen tuojille

Talousrationalismi auraa tietään uusille elämän osa-alueille. Politiikankin tulee joko taistella vastaan tai liittyä joukkoon tummaan. Ajanhengen mukaista olisikin tulosvastuun ajaminen myös sen ideoijille, eli poliitikoille.

Valtionvarainministerin palkka nousisi tai laskisi BKT:n kasvun mukaan, työministerin työttömyyslukujen ja pääministerin hallituksen kannatuslukujen. Opposition kansanedustajat taas saisivat bonusta, kun hallituksen kannatus tipahtaisi ja menettäisivät taksietunsa, jos hallitus uudelleenvalitaan.

Kun valtiontalouden kasvu supistuisi puoleen, niin kävisi Urpilaisen tilipussinkin. Ja jos Pisa-testeissä tiputaan, niin tippuu Gustafssonin palkkakin. Huonoimmassa asemassa olisivat projektiministerit, joiden työtä ja tilipussin kokoa alan ammattilaisista koostuvien tarkastuskomiteoiden pitäisi indexien puutteen vuoksi arvioida tapauskohtaisesti.

Kuinka muuten voimme arvioida poliitikkojen työtä kvartaalihengen mukaisesti? Nelivuotinen kansanääni tuskin enää vastaa ajan vaatimuksia.

Kiitos 2/2010 - 4/2010

Äänisaaliimme näissä osa-aikaehdokkaiden ensimmäisissä eduskuntavaaleissa oli tarkistuslaskennan jälkeen 47. Se on mielestämme varsin kelvollinen tulos. Epävirallinen ja julkilausumaton tavoite 100 ääntä (ja samalla ne ministeripaikat) jäi toki saavuttamatta, mutta käytettyyn aika- ja rahamäärään suhteutettuna luku on odotettu ja oikeudenmukainen. Antti Kurhinenkin jäi vain muutaman äänen päähän. Voidaan siis puhua vähintäänkin torjuntavoitosta.

Erityisesti tuloksessa lämmittää se, että kaveripiirissämme tehdyn taustaselvitysten perusteella uljas äänestäjäjoukkomme koostuu enimmäkseen ihmisistä, joita emme ole koskaan tavanneet emmekä todennäköisesti tule koskaan tapaamaankaan. Onnistuimme siis luomaan – ainakin ohikiitäväksi hetkeksi – uuden kuvitellun yhteisön.

Äänestyspaikkakohtaisia tuloksia (ennen tarkistuslaskentaa) tarkastalemalla selviää, että olemme saaneet kannatusta tasaisesti ympäri Helsinkiä – Jakomäestä Lauttasaareen, yhteensä 38 eri äänestyspaikassa! Vahvimmillaan kannatuksemme näyttäisi kuitenkin olevan läntisellä akselilla Lauttasaari-Munkkiniemi-Meilahti-Töölö.

Projektimme tärkeimpänä tavoitteena eivät kuitenkaan olleet konkreettiset tulokset eli äänimäärät, vaan pidemmän aikavälin vaikutukset, joiden tavoittelussa myös projektin kunnianhimo piilee. Osa-aikaehdokkuus onkin ymmärrettävä eräänlaisena pilottiprojektina uudenlaisen ehdokkuusmallin testaamisessa.

Lähipiirisämme ideaamme suhtauduttiin erittäin suurella mielenkiinnolla ja kannustavasti. Myös saamamme julkisuus (mm. Pohjoismaiden suurimmassa sanomalehdessä, Radio Suomessa ja tietenkin blogisamme, jossa kävijöitä oli vaali-iltaan mennessä jo yli 10 500) herättää toiveita siitä, että joku joskus jossain saa projektistamme kipinän lähteä kehittelmään omaa demokratiainnovaatiotaan – tai yksinkertaisesti itselleen sopivinta tapaa osallistua yhteiskuntamme ja paremman demokratian rakentamiseen.

Edellytyksiä huomattavasti suurempaan äänisaaliseen oli siis olemassa. Haluamme myös uskoa, että se ei olisi edes edellyttänyt tuhansien eurojen budjettia. Sen sijaan tuhansia työtunteja se varmasti olisi vaatinut eikä siihen tällä kertaa ollut mahdollisuuksia. Kovalla ja pyyteettömällä kenttätyöllä näkyvyys olisi moninkertaistanut ja – mikä tärkeintä – projektimme olisi saanut sitä katu-uskottavuutta, joka nyt jäi puuttumaan.

Mutta mitä nyt vaalikrapulan jälkeen? Tarkoituksenamme on yrittää pitää blogimme elossa, vähintäänkin tekohengityksellä, sillä ensi vuoden lopussa onkin jo kunnallisvaalit, ja kuka tietää, ehkä silloin nähdään uusi, kehitelty ja resursseiltaan suurempi osa-aikaehdokkuuden versio. Epäilemättä kunnallisvaalit ovatkin vielä otollisempi maaperä uusille demokratiainnovaatioille.

Joka tapauksessa siemen on nyt istutettu. Jäämme innolla odottamaan, mitä siitä kasvaa vai kasvaako mitään.

Ja jotta tärkein ei unohtuisi, ihan lopuksi haluamme vilpittömästi kiittää jokaista äänestäjäämme!

Kiittäen ja kunnioittaen,

Osa-aikaehdokkaat 2011 – Akseli, Johannes, Juho, Julia ja Vesa

Helsinki matkalla metropoliksi

Oma maa on meillä mansikka, johon muut eivät saa koskea. Tällaiselta kuvalta ei ole voinut välttyä, jos on seurannut keskustelua pääkaupunkiseudun kuntien tulevaisuudesta. Jotain kuitenkin tarttis tehdä.

Valtiot joutuvat yhä useammin sivurooliin globaalissa näytelmässä, jossa maailmankaupungit vievät tarinaa eteenpäin. Kukaan ei esimerkiksi kiistäne Lontoon Cityn merkitystä globaalissa taloudessa, mistä voidaankin vetää yhtäsuuruusmerkit poliittisesti tärkeään kaupunkiin. Lontoon, Tokion ja New Yorkin kaltaiset kaupungit ovat uuden maailmanjärjestyksen taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia valtakeskuksia. Helsingin seudulla on toki vielä matkaa maailmankaupungiksi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että Helsinki ympäryskuntineen on jo mukana - halusi se tai ei - globaalissa kilpailussa, jossa maailmankaupungit tekevät kaikkensa houkutellakseen planeettamme älykkäimmät, luovimmat ja varakkaimmat ihmiset asumaan alueelleen. Siksi pääkaupunkiseutua pitää tosissaan alkaa kehittää metropolialueena. Sori vaan Vantaa.

Metropolialue on tärkeä yksikkö silloinkin, kun pysytään ajatuksissa Suomen rajojen sisäpuolella. Maamme nykyinen jako valtioon ja itsehallinnollisiin kuntiin on saanut aikaan sen, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnat kilpailevat keskenään, vaikka niillä olisi paljon yhteisiä etuja saavutettavana ja ongelmia ratkaistavana. Kaikki haluavat tontilleen hyvät veronmaksajat ja toisaalta sysätä ikävät, paljon julkisia palveluita käyttävät asukkaat naapureiden maksettavaksi. Maankäytön ja liikenteen suunnittelussa itsenäiset kunnat puuhastelevat yhä liikaa omien rajojensa sisäpuolella omaa etuaan tavoitellen, mistä on seurannut esimerkiksi se, ettei ketään huvita rakentaa alueelleen edullisia vuokra-asuntoja. Huono-osaisuus keskittyy alueellisesti ja sosiaalisesta segregaatiosta tulee todellisuutta meilläkin. Lisäksi pääkaupunkiseudulle muuttaa seuraavien 20 vuoden aikana arviolta 200 000 uutta asukasta, joille pitäisi jostain löytää kohtuuhintaiset asunnot.

Millaisella joukkueella yhteistyötä sitten olisi syytä alkaa tehdä? Yhtenä vaihtoehtona on tarjottu Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisen liittämistä yhdeksi kunnaksi. Tästä haavesta ollaan todennäköisesti kaikessa hiljaisuudessa luopumassa, sillä sitä ei kannata oikein kukaan. Neljän kunnan yhdistäminen olisi sitäpaitsi lyhytnäköinen ratkaisu - jo nyt alue, jolla pääkaupunkiseutulaiset päivittäin liikkuvat, on paljon suurempi. Järkevämmältä kuulostaa ajatus yhteisestä, 14 Uudenmaan kunnan kattavasta seutuhallinnosta. Se päättäisi kaavoitukseen, asumiseen ja liikenteeseen liittyvistä asioista. Seutuhallinto valittaisiin suoralla kansanvaalilla ja sillä olisi oikeus kantaa veroja. Sillä kuten Osmo Soininvaara on todennut, "kun talous on yhteinen, yhteistyökin alkaa sujua." Korkealle sijoittuvan seutuhallinnon vastapainoksi pitäisi kuitenkin vakavissaan alkaa kehittää lähidemokratiaa. Paikallisdemokratialle esimerkiksi kaupunginosa on sopivan kokoinen yksikkö - se on asukkaan hahmotettavissa ja sen muutokset ja tarpeet tuntuvat konkreettisesti arjessa. Kaupungiosavaltuuston vaaleissa uurnilla olisi ruuhkaa.

Kaupungista on vähintäänkin tulossa tärkein yksikkö politiikan tekemisessä. Nyt tarvitaan demokratiaa sinne, missä on jo valtaa.

HS A 13, 15.4.2011

Osa-aikaedustajuus ?

Me viisi nuorta valtiotieteilijää olemme lähteneet hullulta kuulostavaan yritykseen. Viikonlopun vaaleissa haemme yhtä kansanedustajan paikkaa, jonka aiomme jakaa viidelle hengelle. Olemme tosissamme, vaikka eräät hyväntahtoiset poliisit epäilivät suunnittelevamme jonkinlaista teekkaripilaa, kun asettelimme vaalijulistetta meille varattuun telineeseen.

Politiikanteon ja kansalaisten välinen yhteys on joutunut kovalle koetukselle. Monet demokratiamme pysyvät instituutiot ovat tyhjentyneet merkityksistään, ja kansalaisten luottamus politiikkaan on alamaissa. Toisin annetaan ymmärtää, kyse ei ole siitä, ettei politiikka kiinnostaisi. Meillä on sisäpiiritietoa, jonka mukaan monet politiikkaa opiskelevat nuoret pitävät nykyistä poliittista keskustelua lähinnä huonona komediana.

Samaan aikaan yksittäinen kansalainen tuntee voimattomuutta poliittisten prosessien edessä. Yhdellä äänellä vaikuttaminen ei tunnu ratkaisevan mitään. Toisaalta vaatii kohtuuttomia ponnistuksia lähteä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan osallistumalla politiikantekoon itse. On vaara, että politiikka jätetään liian harvojen käsiin, koska tavallisten valistuneiden kansalaisten kynnys lähteä politiikkaan on noussut niin suureksi.

Kansanedustajan tarkoitus on mahdollistaa äänestäjien poliittisten kantojen esittämisen poliittisella areenalla. Nykyään kantoja ja näkökulmia vaaditaan useampiin ja yksityiskohtaisempiin asioihin.
Tuntuu, että yksittäinen kansanedustaja ei voi hallita kunnolla edes oman valiokuntansa vastuualaa. Helppo ratkaisu vaikeissa kysymyksissä on mukautuminen. Ei ihme, jos kriittinen ja tasokas puhekulttuuri niin kutsutusta parlamentistamme on puuttunut.

Osa-aikaehdokkaat tarjoavat yhden kehitysehdotuksen politiikan kiinnostavuutta ja uskottavuutta koskeviin ongelmiin. Ensinnäkin, yhdessä kynnys hakea eduskuntaan on matalampi! Vaalityöhön on helpompi löytää aikaa ja kiinnostavaa sisältöä ilman, että kukaan tekee kampanjasta elämäntehtäväänsä. Asiakysymyksissä osa-aikaedustajan on myytävä poliittiset ideansa ryhmänsä jäsenille hyvillä argumenteilla. Osa-aikaedustajien keskusteluprosessi kirjataan ylös, jolloin myös äänestäjä pääsee seuraamaan sitä ja arvioimaan käydyn keskustelun tasoa!

Saadessaan edustajanpaikan viisi henkeä kykenee käsittelemään huomattavasti enemmän tärkeää tietoa ja tekemään valistuneempia päätöksiä kuin yksittäinen edustaja normaalisti. Kaikkien jäsenten ajattelu kyetään hyödyntämään keskustelemalla avoimesti. Viiden hengen ryhmä ei edellytä sisäistä samanmielisyyttä, vaan kaikki mielipiteet ovat sallittuja ja otetaan huomioon.

Meidän visiossamme politiikkaa ei tee vain puoluejohto norsunluutornistaan tai yksittäinen edustaja arvovalintoineen, vaan avoin yhteisö. Toisinaan nousee keskustelua kansanedustajien määrästä. Tähän meillä ei ole kantaa. Me haluamme politisoida kysymyksen siitä mitä kansanedustajuudella tarkoitetaan.

Osa-aikaehdokkaat

Vastauksemme ulkopoliittiseen vaalikoneeseen

Viimeisenä vaalikoneena ovat vastauksemme Kepan ulkopoliittiseen vaalikoneeseen luettavissa täältä

Puuttuvaa puhetta turvallisuuspolitiikasta

Poliitikkojen avuton sekoilu Libyan tilanteesta ei saattanut johtua vain muutaman poliitikon pikku epäonnistumisesta. Tapahtumasarja kuvaa laajempaa vastuunpakoilua ja päivänvaloa kestämätöntä argumentaatiota turvallisuuspolitiikassa. Keskustelu asevelvollisuudesta, Natosta, rauhanturvaoperaatioista ovat taantuneet hyvin epämääräiseksi mutinaksi. Ei haluta nähdä, että myös turvallisuuskysymyksissä aktiivisuus on välttämätöntä. Tällä hetkellä toiminta vaikuttaa melkoiselta laahustamiselta.

Pinnalla olleissa keskusteluissa argumentaatio vaikuttaa perustuvan lähinnä tietämättömyydelle, ennakkoluuloille, vaikeasti selitettävälle epäluulolle läntistä maailmaa kohtaan, tai maailmankuvalle, joka on peräisin ajalta, jolloin kylän miehet leikkivät lauantaisin metsään rakentamissaan juoksuhaudoissa kylän naisten keittäessä perunoita paikallisen suojeluskuntatalon keittiössä. Sitä tulee kysyneeksi, mistä ihmeestä Suomen armeijassa oikein on kyse, mitä turvallisuuspolitiikalla tavoitellaan? Kun poliitikot puhuvat puolustuspolitiikasta, saa turvallisuus ja yhteistyö väistyä, kun identiteettiretoriikka astuu sisään.

Oma armeija ja puolustuspolitiikka on perinteisesti ollut kansallisen identiteetin kulmakiviä. Kysymys puolustuksen ja identiteetin suhteesta aukeaa moneen suuntaan. On ollut keskeinen perusajatus turvallisuusajattelussa, että vahva kansallinen identiteetti on avainasemassa maanpuolustuksen kannalta. Tähän liittyy käsitys, että nimenomaan suomalaiset nuoret miehet, jotka koulutetaan Suomen armeijassa, ovat Suomen oman turvallisuuden tae. Paras paikka rakentaa vahvaa isänmaallista henkeä ja maanpuolustustahtoa onkin, kas kas, asepalvelus. Siellä tehdään mammanpojista kunnon miehiä. Jokainen kunnon mies käy intin. Ajatukseen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta on vaikuttanut ties mitkä tekijät. Tällä hetkellä argumentaatiota hallitsee kummalliset ennakkoluulot muiden länsimaiden muodostamaa organisaatiota kohtaan. Oikeastaan on aistittavissa epäluuloa koko maailmaa kohtaan. Armeijan läsnäolosta on rakentunut myös alueellinen identiteettikysymys. "Mehän emme varuskunnastamme luovu". Tässä painavat toki myös taloudelliset syyt, varuskunnat ovat tärkeitä työllistäjiä.

Siksi yksikään keskustalainen poliitikko ei tule suostumaan oman vaalipiirinsä varuskuntien lakkauttamiseen, vaikka puolustusvoimien johto näin haluaisi. Kauheuden kruunaa yleinen, mutta hyvin arveluttava ajatus siitä, että armeijaan tulee mennä, koska tällä tavalla osoitetaan kunnioitusta sodissa taistelleita ja kaatuneita kohtaan. Että asepalveluksessa on kyse jonkinlaisesta rituaalista. Tämä on tietenkin yhteydessä mieheksi tulemisen ja armeijan kasvatuksellisen tehtävän kanssa. Kaikki nämä tekijät yhdessä saattavat pahimmassa tapauksessa lamauttaa turvallisuuspoliittisen keskustelun ja puolustusvoimien kehittämisen vakavalla tavalla. Niille, jotka pitävät tunnesyistä kiinni ajatuksesta "itsenäisestä puolustuksesta", sanoisin, että herätkää nykypäivään. Niitä, joille asevelvollisuus on arvokysymys, kehottaisin ajattelemaan asiaa uudelleen eettisten peruskysymysten kautta, loogista päättelyä unohtamatta. Maailmassa on aika paljon sivistyneitä kansakuntia, joissa tällaista käytäntöä ei tarvita. Niille, jotka ajattelevat, että armeijassa tehdään pojista miehiä, sanoisin että maailmassa on aika paljon sivistysvaltioita, joissa tätäkään käytäntöä ei tarvita. Te isänmaalliset poliitikot, jotka haluavat pitää lähivaruskunnista kiinni kynsin ja hampain, miten olisi jos kantaisitte vastuuta välillä koko maasta? Jyrki Katainen tässä sanoi, että 50-luvun kuntarakenteella voi joutua tyytymään 50-luvun palveluihin. Menneiden vuosikymmenten varuskuntarakenteella saamme tyytyä menneiden vuosikymmenten puolustusvoimiin.

Turvallisuutta rakennetaan yhteistyöllä ja aktiivisuudella, ei oudoksuttavalla passiivisella puoli-isolationalismilla. Armeijan tehtävä sen sijaan on olla ammattimainen ja tehokas logistinen organisaatio, jolla on resurssit reagoida kaikenlaisiin uhkiin, ei vähiten mahdollisiin luonnonkatastrofeihin, kansainvälisiin kriiseihin ja siviilikriisinhallintaan. Armeija tai asepalvelus ei voi olla mikään nuorten miesten ´liikuntakoulu´ tai kasvatuslaitos, sellaisena se ei palvele kenenkään etua. Akseli Peltola

Kansallisuuspolitiikkaa

Näissä vaaleissa on yksi vaaliteema ylitse muiden. Kyllä, kyse on talousvaikeuksiin joutuneiden euromaiden tukemisesta. Mutta vain osittain. Kyse on nimittäin paljon perustavanlaatuisemmasta kysymyksestä kuin ”vain” taloudesta. Kyse on kansallisuuspolitiikasta, joka kattaa paitsi EU-velat, myös muut vaaleissa vahvasti esillä olevat kysymyset mm. pakkoruotsista, homojen oikeuksista ja maahanmuutosta.

Pitkälti Perussuomalaisten suomalaisuusretoriikan myötä puolueet ovat ajautuneet vastakkainasetteluun, jota käydään suomalaisuuden ja kansainvälisyyden välillä. Vihreät ja Kokoomus ovat avoimesti asettuneet kansainvälisyyden puolestapuhujiksi, muilla oman aseman löytäminen on vaikeampaa. Myös kansan rivit ovat jakautuneet perussuomalaisiin ja eurosuomalaisiin. Ja pohjimmiltaan kyse on, mistäpä muustakaan, kuin kansallisesta identiteetistä – käsityksistä siitä, keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me olemme menossa.

Benjamin R. Barberin raflaavasti nimetty teos Jihad vs. McWorld käsittelee tätä juuri nyt Suomessa käytävää tematiikkaa. Barberin perusteesinä on, että globalisaation vastapainona ovat voimistuvat kaikenlaiset jihadit, jotka tässä tapauksessa tarkoittavat löyhästi perinteisten arvojen korostamista. Tämä jakolinja kansallisen ja kansainvälisen välillä on noussut politiikan keskiöön kaikkialla maailmassa. Barberin määritelmien mukaan Suomessa meneillään olevaa keskustelua voitaisiinkin nimittää ”härmäläisjihadiksi”.

Kävi vaaleissa miten tahansa, näyttää siltä, että sitten vuoden 1918 ei Suomen kansa ole ollut jakaantuneempi kuin nyt. Jääkö jakautuminen vain Suomi-neidon pieneksi ikäkriisiksi, vai onko kyseessä paljon kroonisempi eksistentiaalinen kriisi?

Näyttäisi kuitenkin siltä, että tulevalla vaalikaudella, luultavasti vielä pidempäänkin, lähes kaikkea poliittista keskustelua leimaa kysymys kansallisesta identiteetistä. Mikä on ruotsin kielen asema Suomessa? Millaista maahanmuuttopolitiikkaa Suomessa harjoitetaan? Mitkä ovat homoseksuaalien kansalaisoikeudet? Miten suomalaisuus sopii yhteen eurooppalaisuuden kanssa? Jopa kouluopetusta ja taidetta yritetään luultavasti vetää tämän keskustelun piiriin.

Vielä on tasan viikko aikaa vaikuttaa siihen, ketkä tätä poliittista keskustelua eduskunnassa käyvät. Meidän näkemyksiä kansallisuuskysymyksiin liittyen voi viikon mittaan lukea täältä.

Vastauksemme YLE:n vaalikoneeseen

Jännittävä ja paikoin jopa haasteellinen ääntenlasku on päättynyt ja vastauksemme YLE:n vaalikoneeseen on luettavissa täältä.

Kahdeksi kansaksi

Yo-lehti 1. huhtikuuta kirjoittaa: ”Tietämättömyyden ihannointi ei liity erityisesti puoluepolitiikkaan.” ja jatkaa ”Maalaisjärki sisällämme kuitenkin huutaa, että pysyvyys on parempaa kuin jatkuva muutos, johon tiede pohjaa.” Juttu kertoo älykkyyden arvostuksen laskusta yhteiskunnassa, yhden asian politikoinnista ja uudesta tietämättömyyden trendikkyydestä.

Kuitenkin samaan aikaan Helsinki-Info lehdessä 2/2011 haastateltu dosentti Mirja Talib sanoo: ”Sivistynyt humaani kosmopoliitti, maailmankansalainen, joka on linkittynyt globaalisti moniin eri maailmoihin, on tämän ajan ideaali.” ja jatkaa ”Haikailu menneeseen ei ole mahdollista eikä mielekästä.” No, hän onkin dosentti. Mutta silti, mistä tällainen kaksinapaisuus ?

Vaalipolitiikan osalta tätä Suomen kaksinapaista sekavuustilaa ihmettelee SixDegrees lehdessä 3/2011 mamu Sarah Hudson ja toteaa lopuksi ”Elections are so much fun…when you’re not allowed to vote.” Ja tietenkin, myös tämän aamuisessa Jälkiviisaissa kritisoitiin asiapitoisuuden puutetta vaalikeskusteluista.

Mistä tämä tämmöinen? Ehkä siitä, että Suomi ei enää ole yksi maa, jossa ihmisten elinpiirit, tavat ja mielenkiinnon kohteet olisivat riittävän yhtenäisiä. Edellytykset yhtenäiselle demokraattiselle edustukselle ovat heikentyneet. Siispä poliitikot eivät enää tiedä mistä ja kenelle puhua, kun kansanedustuksen foorumilla pitäisikin edustaa yhtä aikaa kahta kansaa. On ainakin trendikkään tietämättömät maalaisjärkeilijät ja tulevaan katsovat kosmopoliittipyrkyrit.

Ehdotankin, että jaetaan Suomi kahtia, Kansallisvaltio-Suomeksi ja Yhteisö-Suomeksi. Ulkopolitiikka voidaan pitää yhteisenä, mutta sisäpolitiikka eriytetään, aloittamalla vaaleista. Arkadianmäestä saadaan kätevästi uuden Aalto-yliopiston päärakennus, kun Yhteisö-Suomi siirtää edustuslaitoksensa nettiin ja Kansallisvaltio-Suomi vaikka Turkuun, Vaasaan tai Siilinjärvelle. Kun sitten yhteiseloon aletaan, voidaan mallia ottaa Israelista ja Palestiinasta taikka antaa ylitsepääsemättömät kiistakysymykset ikuiseksi unilukkariksi nimitetyn presidentti Niinistön ratkaistaviksi.

Jaon hetkellä saa jokainen päättää kumman Suomi-passin ottaa, minä vielä pohdiskelen.

Juho Korhonen

Vastauksemme HS:n vaalikoneeseen!

http://www.vaalikone.fi/eduskuntavaalit2011/ehdokkaat/helsinki/valitsijayhdistys-juho-korhonen/korhonen_juho/

Suomalaista koulu(tus)politiikkaa eli hei hei Pisa-menestys

Aikanaan Cygnaeuksen esitys kansalaisen yhteiskuntaan kasvattavasta koulujärjestelmästä vei voiton klassisesta vaihtoehdosta. Opetus nivoutui vuorovaikutuksellisemmaksi osaksi yhteiskuntaa ja koulun ulkopuolista menoa. Ainekavalkadin, käsitöistä liikuntaan, laajuus lisäsi tätä vaikutusta. Yleisen oppivelvollisuuslain oltua piste i:n päälle oli Suomeen luotu koulutusjärjestelmä, johon osanotto yhdistyi osaksi identiteetin muodostumista. Näin ollen esimerkiksi koulukavereista tuli tärkeä vertaisryhmä aikuistuessa.

Toisaalta opettajuudesta muotoutui suhteellisen arvostettu ammatti. Opettajan merkitys korostui erityisesti opettajuuden ja koululaitoksen kasvaessa Suomen valtiollisen ja kansakunnallisen heräämisen kanssa käsi kädessä. Koulu oli myös poliittinen areena ja orgaaninen osa suomalaisuutta. Väitän, että se oli ja olisi hyvä asia. Vain sellainen koulutus, jonka oppilas (ja opettaja) kokee tärkeäksi osaksi elämäänsä, eikä siitä irralliseksi, tuottaa kautta skaalan hyviä tuloksia, hyviä tuloksia kaikille oppilaille, siis tasa-arvoisia.

Koulu ja koulujärjestelmä eivät siis ole yhteiskunnasta irrotettavia luomuksia, joita voitaisiin vaikka myydä ulkomaille. Otetaan esimerkiksi ammatillinen koulutus. Ammattikoulusta on tehty systeemin työkalu, jonka tarkoitus on lätkiä ammattinimikkeitä kansalaisiin tilastoiden tyydyttämiseksi. Esimerkiksi sijaistaessani Vantaalla eräällä ammattikoululla ällistelivät oppilaat, kun join heidän kanssaan kahvia välitunnilla ja yhteiskuntaopin tunnilla kysyin heidän mielipiteitään (, joka johti tässä tapauksessa lopulta persuja ylistävään hoilotukseen). Heistä oli mukavaa, kun joku jolla oli aikaa, eikä samanlaisia velvollisuuksia ja kiireitä kuin ammattiopettajalla, ei ”vain tehnyt työtään”. Tästä varsin paskasta kehityssuunnasta syytän koulutuspolitiikkaa, en järjestelmää tai opettajia. Tosiasia on, että tutkintopaperi ei tuo työtä, vaan osaaminen. Osaamista ei synny, jos tarkoitus on läpäistä putki. Osaamista syntyy, jos koulu on osa arkirutiineja, sosiaalisia verkostoja ja elämää.

Tilastoja tyydyttävä tutkintopaperien liukuhihnakoulutus on viety ammatti- ja ammattikorkeakouluihin ja sitä tuodaan nyt myös yliopistoihin. Tosissaan laskeskellaan, vaikkapa sen kuuluisimman esimerkin, teoreettisen filosofian tutkinnon markkina-arvoa Suomelle. Jos ylistämme suomalaisen koulutuspolitiikan historiaa ja menestystä, on ristiriitaista laskea tuottavuutta rahalla. Jos koulutusjärjestelmämme olisi luotu yksilökohtaisten tuottokalkyylien varaan, se tuskin olisi yleinen ja yhtäläinen, saati sisältäisi aineita kuten teologia tai teoreettinen filosofia.

Yliopistokoulutus ei myöskään ole ammattiin valmistava, kuten hyöty- eli rahantienaussuhteita laskeskelevat huutelijat tuntuvat olettavan. Yliopisto on tieteenharjoittamisen laitos ja tiedettä ei omisteta. Suurten ikäluokkien rynnittyä tutkintojaan hakemaan on maisterinpapereista muovautunut jonkinmoinen pääsykortti valkokaulusaloille. Tämä on kuitenkin väärä ajatusmalli. Ehdottaisinkin tieteellisenkoulutuksen rehabilitointia. Ylioppilastutkinnon arvoa pääsykokeissa tulisi laskea ja pääsyvaatimuksia sekä kokeen vaikeustasoa rutkasti nostaa. Pääpaino pääsykokeissa tulisi antaa aineisto-osuudelle, jotta todellinen alan tuntemus nousisi arvoonsa ja epätasa-arvottavat valmennuskurssit ja pääsykoekirjan ulkoa osaaminen menettäisivät merkitystään.

Rahalla ja tilastoilla mittaaminen on juurrettu ammatti ja ammattikorkeakouluihin ja sitä tuodaan kovaa tahtia yliopistoihin. Entä seuraavaksi? Helsinkihän mittaa ala-asteidensa luokkahuoneiden neliömetrejä ja laskee sitä kautta tilankäytön tuottavuutta per oppilas. Ei liene tarvetta elaboroida.

Juho Korhonen

Juttu osa-aikaehdokkaista Policyssä

Valtio-opin opiskelijoiden Policy-lehdessä julkaistu juttu projektistamme löytyy seuraavan linkin takaa sivuilta 24-25.

http://www.issuu.com/policy2011/docs/policy_1_2011

Hiilidioksidin talteenotolla tulevaisuuteen

Tapasin serkkuni häissä insinöörin. Tämä insinööri opiskeli ympäristöteknologiaa ja hänellä oli paljon näkemystä energiapolitiikasta. Tuota näkemystä hän mielellään jakeli ja minä hänen näkemykseensä tartuin.

Insinöörin näkemys Suomen energiapolitiikan tulevaisuudesta kytkeytyi vahvasti ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen. Näkemyksessä Suomen tulevaisuuden valinnat olivat merkitykseltään mitättömiä. Ei ole väliä, satsaako Suomi ydinvoimaan, biopolttoaineisiin, tuulivoimaan vai energiansäästöön. Suomen energiankulutuksella ei tätä maailmaa pelasteta, hän väitti.

Insinöörin mukaan maailmassa pitäisi keskittyä hiilidioksidin talteenottoon. Hiilidioksidineutraaleilla energiantuotantomalleilla on sijansa tulevaisuudessa, mutta tässä konkursissa ne eivät auta. Kun Kiinaan ja Intiaan nousee uusi kivihiilivoimala viikossa, ei ole väliä onko Helsingin edustalla yksi vai sata tuulimyllyä jauhamassa pohjoistuulesta valkeaa, insinööri haasteli. Fossiilisiin polttoaineisiin sidottu energia aiotaan joka tapauksessa vapauttaa, kyse on vain millä ehdoilla.

Vastaukseksi ja Suomen tulevaisuuden kilpailuvaltiksi puhtaan energian saralla insinööri tarjosi hiilidioksi- ja muiden päästöjen haltuunottoa. Kehittämällä yhä parempia välineitä energiantuotantoon, fossiilisten polttoaineiden käytöstä saadaan puhtaampaa mitä se nyt on, insinööri vakuutteli. Samalla luodaan kilpailuvaltti Suomelle, puhdas energia. Kuulosti järkevältä. Kuulostaa edelleen järkevältä.

Näin Fukushiman jälkimainingeissa olen eri mieltä siitä, että on yhdentekevää miten energiaa Suomessa ja Suomelle tuotetaan. Jos energiapolitiikka kuitenkin kytketään yhteen ympäristöpolitiikan kanssa, ei asioita ratkaista Suomessa. Suomen ratkaisut ovat maailman mittakaavassa lähes yhdentekeviä, mutta esimerkin voimaa niissä voi olla. Energiapolitiikassa tulisikin keskittyä entistä enemmän nykyisten energiantuotantomuotojen parantamiseen samalla kun kehitellään uusia tapoja tuottaa lähes päästöttömiä energiantuotantomuotoja.

Demokratian Pätkätyöläinen

Edustuksen ongelmat

Informaation määrä on kasvanut aina nykymuotoisen eduskunnan perustamisesta. Tietovuori lakialoitteista, direktiiveistä ja päätöksistä on niin massiivinen, ettei yksittäinen kansanedustaja kykene sitä hallitsemaan. Vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kansanedustaja kykeni hahmottamaan lakialoitekentän kokonaisuudessaan, nykyään se on mahdotonta. Kansanedustajat ovat kykenemättömiä hallitsemaan edes omien valiokuntiensa lakialoitteita saati koko eduskunnan.

Jäädessään informaatiotulvan alle, takertuu yksittäinen edustaja puolueensa linjaan ja äänestää paitsi ajattelematta, mikä ikävämpää, vailla pohdintaa ja keskustelua puoluekurin mukana ja typerienkin aloitteiden puolesta. Nykymuotoisessa parlamentarismissa eduskunta ei ole todellinen lainsäädäntövallan käyttäjä saati poliittinen instituutio, vaan hallituksen tahtoa seuraava kumileimasin. 

Varsinaista valtaa käyttävät leimasimia pyörittelevät virkamiehet ja poliittiset sihteerit. Vain heillä on resursseja ja aikaa paneutua ja vaikuttaa lakialoitteisiin. Ja tätäkin aikaa on syönyt valtiohallinnon tuottavuusohjelma. Useat lakialoitteet ovat huonosti valmisteltuja eikä lakien todellisia vaikutuksia ole analysoitu.

Demokratian suurin hyve, keskustelu päätöksistä ja laeista, on katoamassa politiikan ulkopuolelle. Jos lakialoitteista keskustellaankin, on se poleemista räksyttämistä eduskunnan lähetekeskustelussa eikä todellista vaikuttamista. Demokraattinen prosessi on pantu tuottamattomana nurkkaan häpeämään.

Ratkaisuna osa-aikaedustajuus

Ongelman ratkaisuksi on poliittinen edustus uudelleen määriteltävä. Askel tähän suuntaan on osa-aikaedustajuus, jossa valjastetaan uuden sukupolven tietotaito ja organisoitumiskyvyt osaksi parlamentarismia. Osa-aikaedustaja on viiden hengen ryhmä kansanedustajia, jotka valitaan edustamaan yhtä paikkaa eduskunnassa. Yhdessä he ovat jo demokraattinen elin, jossa päätökset tehdään yksinkertaisen enemmistön turvin. Ennen kuin osa-aikaedustaja ottaa kantaa lakialoitteisiin, muihin äänestysten alla oleviin asioihin tai tekee kannanottoja, ovat ryhmän jäsenet keskustelleet päätöksestä ja äänestäneet ”edustajan” mielipiteestä. 

Osa-aikaedustaja noudattaa demokraattisesti ryhmän tahtoa. Äänestykset ryhmän sisällä ovat avoimia ja päätöksenteko läpinäkyvää. Osa-aikaedustajuus lisää edustukselliseen demokratiaan uuden portaan. Edustuksellisuus tapahtuu sekä ryhmän sisällä että osa-aikaedustajan poliittisessa toiminnassa. Samalla osa-aikaedustajuus lisää poliittisuuden astetta imagokilpailun kustannuksella. Ryhmä ei asetu ehdolle yksittäisen naaman tai henkilökohtaisten rahavarantojen perusteella.

Viisi ihmistä kykenee käsittelemään rutkasti enemmän informaatiota ja paneutumaan lakialoitteisiin paremmin kuin yksittäinen kansanedustaja. Osa-aikaedustajan ryhmän sisällä voi toki vallita informaatioepätasapaino, mutta päätökset tehdään yksinkertaisen enemmistön turvin ja yhden jäsenen huonosti perusteltu mielipide voidaan torpata. Ryhmän päätös on osa-aikaedustajaa sitova, jolloin puoluekurin vaikutus heikkenee ja yllyke aitoon ja argumentatiiviseen päätöksentekoon kasvaa.

Paluu kansanedustukseen

Osa-aikaedustajat edustavat itsekin kasvavaa joukkoa vakituisesta työpaikasta epävarmoja kansalaisia, pätkätyöläisiä ja freelancereita. Yksittäisen osa-aikaedustajan poliittista motivaatiota ei syrjäytä raha, sillä palkkakin jaetaan. Ryhmän paine auttaa osa-aikaedustajia pitämään jalat maan. Yksittäiset revittelyt ovat mahdottomia eikä kusi nouse helposti päähän. 

Osa-aikaedustajahan on vain osa-aikaisesti edustajan työssä ja jatkuvasti osa kansalaisyhteiskuntaa muissa toimissaan. Todellinen työmäärä noussee suuremmaksi kuin viidesosaan tavanomaisen edustajan ajasta. Kuitenkin, ryhmässä tapahtuva organisoitu työ; kokonaisuuksien nopea haltuunotto, aihepiiristä toiseen siirtyminen, projektiluontoinen työnkuva, verkostoituminen sekä kieli- ja kommunikaatiotaidot, ovat juuri modernin pätkätyöläisen erikoisosaamista. Työn hoidossa osa-aikaedustajia auttaa myös ryhmän tuki, jonka ansiosta on kirjaimellisesti mahdollista olla monessa paikassa yhtä aikaa. Osa-aikaedustajien käytössä ovat viiden ihmisen yhteiset kyvyt ja kielitaito, jolloin paljon käytännön järjestelyihin tuhlautuvaa aikaa voidaan allokoida hyötykäyttöön osaajan löytyessä aina läheltä ja työnjaon maksimoidessa tehokkuuden.

Osa-aikaedustajat ovat todellisesti kosketuksissa tekemiensä päätösten kanssa. Kyseessä on paluu juurille, aikaan jolloin eduskunta todella valittiin kansalaisista eikä ammattipoliitikkoja vielä tunnettu. Osa-aikaedustajuuden mahdollistaa moderni teknologia, jonka välityksellä ryhmän jatkuva yhteydenpito on mahdollista, eikä ääni eduskunnassa jää käyttämättä, vaikka yksi joukosta olisikin vaalivalvojana somaliassa ja toinen tutustumassa lähialueyhteistyöhön Venäjällä.

Vallitsevan hegemonian valta-asemaa keikutetaan läpinäkyvästi, legitiimisti ja alhaalta päin, silloin ei kyse ole vain anti-hegemonisesta vastustuksesta ja meuhkaamisesta. Deliberatiivinen keskusteleva päätöksenteko mahdollistaa jälleen todellisten vaihtoehtojen tarjoamisen.

Löydä oma valtsikalainen osa-aikaehdokkaasi kevään vaaleista!

Teksti on julkaistu aiemmin Poleemin numerossa 1/2011