Poliitikkojen avuton sekoilu Libyan tilanteesta ei saattanut johtua vain muutaman poliitikon pikku epäonnistumisesta. Tapahtumasarja kuvaa laajempaa vastuunpakoilua ja päivänvaloa kestämätöntä argumentaatiota turvallisuuspolitiikassa. Keskustelu asevelvollisuudesta, Natosta, rauhanturvaoperaatioista ovat taantuneet hyvin epämääräiseksi mutinaksi. Ei haluta nähdä, että myös turvallisuuskysymyksissä aktiivisuus on välttämätöntä. Tällä hetkellä toiminta vaikuttaa melkoiselta laahustamiselta.
Pinnalla olleissa keskusteluissa argumentaatio vaikuttaa perustuvan lähinnä tietämättömyydelle, ennakkoluuloille, vaikeasti selitettävälle epäluulolle läntistä maailmaa kohtaan, tai maailmankuvalle, joka on peräisin ajalta, jolloin kylän miehet leikkivät lauantaisin metsään rakentamissaan juoksuhaudoissa kylän naisten keittäessä perunoita paikallisen suojeluskuntatalon keittiössä. Sitä tulee kysyneeksi, mistä ihmeestä Suomen armeijassa oikein on kyse, mitä turvallisuuspolitiikalla tavoitellaan? Kun poliitikot puhuvat puolustuspolitiikasta, saa turvallisuus ja yhteistyö väistyä, kun identiteettiretoriikka astuu sisään.
Oma armeija ja puolustuspolitiikka on perinteisesti ollut kansallisen identiteetin kulmakiviä. Kysymys puolustuksen ja identiteetin suhteesta aukeaa moneen suuntaan. On ollut keskeinen perusajatus turvallisuusajattelussa, että vahva kansallinen identiteetti on avainasemassa maanpuolustuksen kannalta. Tähän liittyy käsitys, että nimenomaan suomalaiset nuoret miehet, jotka koulutetaan Suomen armeijassa, ovat Suomen oman turvallisuuden tae. Paras paikka rakentaa vahvaa isänmaallista henkeä ja maanpuolustustahtoa onkin, kas kas, asepalvelus. Siellä tehdään mammanpojista kunnon miehiä. Jokainen kunnon mies käy intin. Ajatukseen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta on vaikuttanut ties mitkä tekijät. Tällä hetkellä argumentaatiota hallitsee kummalliset ennakkoluulot muiden länsimaiden muodostamaa organisaatiota kohtaan. Oikeastaan on aistittavissa epäluuloa koko maailmaa kohtaan. Armeijan läsnäolosta on rakentunut myös alueellinen identiteettikysymys. "Mehän emme varuskunnastamme luovu". Tässä painavat toki myös taloudelliset syyt, varuskunnat ovat tärkeitä työllistäjiä.
Siksi yksikään keskustalainen poliitikko ei tule suostumaan oman vaalipiirinsä varuskuntien lakkauttamiseen, vaikka puolustusvoimien johto näin haluaisi. Kauheuden kruunaa yleinen, mutta hyvin arveluttava ajatus siitä, että armeijaan tulee mennä, koska tällä tavalla osoitetaan kunnioitusta sodissa taistelleita ja kaatuneita kohtaan. Että asepalveluksessa on kyse jonkinlaisesta rituaalista. Tämä on tietenkin yhteydessä mieheksi tulemisen ja armeijan kasvatuksellisen tehtävän kanssa. Kaikki nämä tekijät yhdessä saattavat pahimmassa tapauksessa lamauttaa turvallisuuspoliittisen keskustelun ja puolustusvoimien kehittämisen vakavalla tavalla. Niille, jotka pitävät tunnesyistä kiinni ajatuksesta "itsenäisestä puolustuksesta", sanoisin, että herätkää nykypäivään. Niitä, joille asevelvollisuus on arvokysymys, kehottaisin ajattelemaan asiaa uudelleen eettisten peruskysymysten kautta, loogista päättelyä unohtamatta. Maailmassa on aika paljon sivistyneitä kansakuntia, joissa tällaista käytäntöä ei tarvita. Niille, jotka ajattelevat, että armeijassa tehdään pojista miehiä, sanoisin että maailmassa on aika paljon sivistysvaltioita, joissa tätäkään käytäntöä ei tarvita. Te isänmaalliset poliitikot, jotka haluavat pitää lähivaruskunnista kiinni kynsin ja hampain, miten olisi jos kantaisitte vastuuta välillä koko maasta? Jyrki Katainen tässä sanoi, että 50-luvun kuntarakenteella voi joutua tyytymään 50-luvun palveluihin. Menneiden vuosikymmenten varuskuntarakenteella saamme tyytyä menneiden vuosikymmenten puolustusvoimiin.
Turvallisuutta rakennetaan yhteistyöllä ja aktiivisuudella, ei oudoksuttavalla passiivisella puoli-isolationalismilla. Armeijan tehtävä sen sijaan on olla ammattimainen ja tehokas logistinen organisaatio, jolla on resurssit reagoida kaikenlaisiin uhkiin, ei vähiten mahdollisiin luonnonkatastrofeihin, kansainvälisiin kriiseihin ja siviilikriisinhallintaan. Armeija tai asepalvelus ei voi olla mikään nuorten miesten ´liikuntakoulu´ tai kasvatuslaitos, sellaisena se ei palvele kenenkään etua. Akseli Peltola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti