Mitä me ajattelemme?

Meidän vaaliohjelmaa ei ole tehty mainostoimistossa. Siitä keskustellaan tässä blogissa, avoimesti ja läpinäkyvästi. Mikä hienointa, voit itse olla mukana alusta asti kommentoimalla ja nostamalla esiin asioita, joihin toivoisit meidän ottavan kantaa.

Vaaliohjelmamme muovautuu päivä päivältä seuraavien teemojen ja kysymysten kautta:

Viikko 12: Ympäristö ja energia

1. Pitäisikö Suomeen rakentaa lisäydinvoimaa?

Johannes: Ei.

Juho: Ei lisäydinvoimaa, se vähentää innovatiivisuutta ja yrittämistä uusiutuvien energiamuotojen kehittämisessä heikentämällä kilpailua ja tarvetta.

Vesa: Ei, vaikka en ole kategorisesti ydinvoimaa vastaan. Samaa mieltä Juhon kanssa, että ensisijaisesti pitäisi panostaa uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen. Politiikan tulisi tukea näiden alojen tutkimus- ja innovatiohankkeita mahdollisuuksien mukaan.

Julia: Ei lisäydinvoimaa. Paukut pitää pistää uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen. On useita arvioita, joiden mukaan Suomen teollisuus pärjää hyvin ilman uusia ydinvoimaloita.
Akseli: Edelliset päätökset lisärakentamisesta olivat mielestäni kohtuullisia. Nyt tekeillä olevien lisäksi en kannata uutta ydinvoimaa.

2. Pitäisikö keskittyä energiansäästöön vai energiantuotantoon?

Johannes: Energiansäästöön.  

Juho: Sekä että. Käytetyn energian määrä tulee joka tapauksessa kaiken kaikkiaan lisääntymään, mutta tehokas energiankäyttö lisää tuottavuutta.

Vesa: Kumpiakin tarvitaan. Lyhyellä tähtäimellä korostuu ensimmäinen, mutta todellinen ratkaisu löytyy vain jälkimmäisestä. Jos pitää valita niin valitsen jälkimmäisen.

Julia: Energiansäästöön. Jos energian kulutusta ei saada hillittyä, kaiken tarvittavan energian tuottaminen kestävästi on vaikeaa.

Akseli:Kysymys on ongelmallisesti asetettu. Energiantuotannon lisääminen parantaa teollisuuden toimintamahdollisuuksia Suomessa  ja tuo kansantaloudellisia hyötyjä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö energiaa säästävä teknologia voisi olisi myös tärkeä osa kokonaisuutta.

3. Kumpaan pitäisi keskittyä, ydinvoiman turvalliseksi tekemiseen vai uusiutuvien enrgiantuotantomuotojen kehittämiseen?

Johannes: Ensisijaisesti uusiutuvien energiantuotantomuotojen kehittämiseen, mutta myös ydinvoiman turvallisuutta tulee parantaa.

Juho: Sekä että, myös ydinvoiman tehokkuutta on mahdollista kehittää ja parantaa. Uusiutuvien energiamuotojen markkinoilla on kuitenkin enemmän tilaa, rahaa ja mahdollisuuksia vaikka Suomessa ollaankin jo hieman jäljessä.

Vesa: Painopisteen tulisi olla jälkimmäisessä, vaikka ei ensimmäisessäkään mitään vikaa ole. Luottamus Suomen ydinvoimaloiden turvallisuuteen on kuitenkin vahva.

Julia: Ensisijaisesti uusiutuvien energiatuotantomuotojen kehittämiseen. Suomen nykyisten ydinvoimaloiden turvallisuus pitäisi ehdottomasti kriittisesti tarkastaa.

Akseli:Ydinvoiman turvallisuudesta huolehtiminen on itsestäänselvyys. Uusiutuvan energian kehittäminen voi potentiaalisesti olla myös erinomainen piristysruiske taloudelle ja teknologiakehitykselle.
 

4. Mikä on tärkeintä ympäristöpolitiikassa? 

Johannes: Omien tekojemme merkityksen korostaminen. Ilmastonmuutoksen ja muiden haasteiden edessä ei saa nostaa käsiä pystyyn.

Juho: Ottaa siitä hyöty irti uuden teknologian voimin, ympäristöä ei tarvitse syrjäyttää tai eristää vaan se tarjoaa mahdollisuuksia, teknologisia sovelluksia ja lähes loputtoman potentiaalin.

Vesa: Tämä on näköjään aihe, josta olen ehdokas Juhon kanssa täsmälleen samoilla linjoilla. Eli rohkeutta uuden teknologian kehittämiseen ja hyödyntämiseen.

Julia: Tuoda ympäristönäkökulma luontevaksi osaksi kaikkea poliittista päätöksentekoa. Sen ymmärtäminen, että jokaisella (yksilöllä, valtiolla) on väistämätön velvollisuutensa osallistua ilmaston- ja ympäristönsuojeluun.

Akseli: Ympäristönsuojelun on oltava kokonaisvaltaista. Ympäristöpolitiikassa monet tärkeät kysymykset ovat paikallisia. Kansallisen ja kansainvälisen ilmastonmuutoskeskustelun ulottumattomissa olevat vesistöjen pilaantuminen ja luonnon kauneuden tuhoaminen ovat seurausta paikallistason päätöksistä (tai väärinkäytöksistä). 

Viikko 13: Koulutus

1. Minkä koulutuksen tulee olla ilmaista ja kenelle ?

Akseli: Suomessa, kuten muuallakin tulisi, kaiken koulutuksen tulee olla ilmaista, en halua tänne lukukausimaksuja. Kansalaisten kouluttaminen hyödyttää koko yhteiskuntaa, ei pelkästään niitä, jotka koulutuksen hankkivat.
Johannes: Peruskoulutuksen, ammattikoulutuksen ja korkeakoulutuksen tulee olla ilmaista. Erilaiset opistojen tarjoamat koulutuspaketit ja kurssit tulee kuitenkin pitää maksullisina siinä määrin, kun ne ovat yksityisten palveluntarjoajien tuottamia. Erottaisin siis valtion ja kuntien velvollisuuden tarjota laajaa sivistystä yhteiskunnasta siitä, että kansalaiset lähtevät vapaa-ajallaan esimerkiksi lukemaan kieliä, opettelemaan luovaa kirjoittamista yms. Vaikka myös tämänkaltainen kouluttaminen hyödyttää koko yhteiskuntaa, tulee sitä tarkastella erillisinä valtion tarjoamaan koulutukseen.
Vesa: Kaikki se koulutus, mikä nytkin on ilmaista. Ns. huippuyliopistojen tasoa pitäisi pystyä nostamaan, mutta en usko lukukausimaksujen olevan ratkaisu siihen.
Juho: Kun koulutuksen taso säilytetään korkeana, tulee kaiken koulutuksen olla kaikille ilmaista. Suomi voi niittää rikkauksia ja kunniaa hyvällä koulutuksella ja tieteellä. Voimme kouluttaa sammontakojia, mutta koulutuksesta emme voi sampoa vääntää.
Julia: Peruskoulutuksen ja korkekoulutuksen. Tukeudun tässä vakaumukseeni siitä, että 
hyvinvointivaltion tarjoamien palveluiden tulee olla ilmaisia kaikille tuloista 
riippumatta, jotta niille riittää maksajia.

2. Opintuen riittävyys ? Indeksiin sitominen ?

Akseli: Olisi jokseenkin naurettavaa väittää, että nykyinen opintoraha ja asuislisä riittäisi elämiseen. Helsingissä asuvalle edes opintolaina ei riitä. Opintotuki pitäisi jokatapauksessa sitoa indeksiin, samoin tulisi keksiä keinoja saada opiskeluajan toimeentulo sille tasolle, että opiskelijat voivat opiskella täysipäiväisesti, ilman alituista huolta taloudellisista asioista. Tästäkin hyötyisi koko yhteiskunta.
Johannes: Opintotuelle pitää saada roima tasokorotus indeksiin sitomisen lisäksi. Samaan aikaan opiskelijoiden vastuuta opintojen suorittamisesta pitää lisätä. Mahdollistamalla rahallisesti täysipäiväinen opiskelu edistetään opiskelijoiden nykyistä nopeampaa valmistumista. Opintotukijärjestelmän tarkoituksena on jo nyt turvata elintaso niille, jotka eivät sitä muuten pysty hankkimaan. Se, että useat opiskelijat tekevät töitä opintojensa ohessa, ei saa olla este opintotuen uudistamiselle tai korottamiselle. Vesan ja Julian esittämät vaihtoehdot ovat tarkastelemisen arvoisia.
Vesa: Julian tavoin en näe opintotuen korottamista tärkeimpänä rahareikänä. Järjestelmän joustavuutta ja soveltuvuutta opiskelijoiden erilaiseen (työ)tilanteeseen pitäisi lisätä. Tulorajojen nostaminen oli hyvä alku ja ehdokas Julian ehdotus opintotuen porrastamisesta opiskeluintensiteetin mukana tarkemman selvittämisen arvoinen. Voisi myös miettiä tuki/lainajärjestelmää, jossa osa tuesta maksettaisiin vähitellen takaisin tulojen ylittäessä tietyn rajan valmistumisen jälkeisessä ammatissa. Toisin sanoen indeksiin sitomisen sijaan tärkeämpää olisi miettiä innovatiivisempia ratkaisuja.
Juho: Opintotuki ei riitä elämiseen. Tuntemani opiskelijat kuitenkin pärjäävät, mutta alhainen tukitaso vaikuttaa opintosuoritusten tasoon. Opintotuen määrää tulisi siis maltillisesti nostaa ja sitoa tuki indeksiin. Jo 10e lisää kuussa tuntuu mojovasti opiskelijan kukkarossa.
Julia: Tuki ei ainakaan Helsingissä riitä elämiseen. Juhon tapaan en tunne todellisessa 
köyhyydessä eläviä opiskelijoita, mutta tilanne on varmasti eri esimerkiksi opiskelevilla 
yksinhuoltajilla. Tulorajojen nosto nykyiselleen oli hyvä päätös. Opintotuen korottaminen 
ei mielestäni ole ensimmäinen kohde, johon valtion tulisi rahojaan laittaa. En usko, että 
indeksiin sitominen toisi opiskelijalle merkittävästi lisää rahaa, töissä pitäisi silti 
yhä käydä. Yksi vaihtoehto on, että oikeasti kokopäiväisesti opiskeleville maksettaisiin 
korotettua opintotukea. Tämä motivoisi valmistumaan nopeasti, mutta ei pakottaisi kaikkia 
samaan muottiin: töiden tekeminen ja elämänkoulun käyminen olisi yhä mahdollista, mutta 
matalemmalla tuella.

3. Onko Suomessa liian laaja yliopistoverkko ja liian suuret määrät korkeakouluopiskelijoita ?

Akseli: Onko korkeakoulutettavien määrä liian suuri vai pieni, on alakohtainen kysymys. Tätä on mahdoton jatkuvasti optimoida, mutta esimerkiksi lääkäreitä ja hammaslääkäreitä on Suomessa aivan liian vähän. Samaan tapaan monilla humanistisilla aloilla koulutukseen otetaan maanlaajuisesti liikaa ihmisiä, eikä kaikille riitä työtä. Yliopistoverkkoa pitää karsia, samoin ammattikorkeakouluverkkoa. Tämän tulisi tapahtua tieteen ja koulutuksen ehdoilla, korkeakoulutus ei saa olla aluepoliittinen kysymys.
Johannes: Yliopistoverkko ei ole liian laaja, mutta kenties sisäänottomäärät ovat joillain aloilla ylisuuria. Vaihtelut ovat tosin kausiluonteisia eikä liian radikaaleja uudistuksia kannattane tehdä.
Vesa: Monilla aloilla koulutuspaikkoja on varmasti varaa karsia. Ns. huippuyliopistojen tieteellistä ja pedagogista tasoa pitäisi pystyä nostamaan, mistä lisää seuraavan kysymyksen yhteydessä.
Juho: Maakuntien yliopistot voisivat erikoistua entistä pidemmälle. Korkeakouluopiskelijoiden määrää ei tule kaventaa, mutta tieteellistä vaatimustasoa nostaa.
Julia: Korkeakouluverkkoa ei pidä mielestäni merkittävästi karsia, mutta Juhon ehdottama erikoistuminen on hyvä idea. Aloilla, joilla koulutettuja on räikeästi liikaa suhteessa työpaikkoihin, koulujen aloituspaikkoja pitäisi karsia.

4. Pitäisikö siirtyä brittityyppiseen malliin, jossa kandin jälkeen siirrytään työelämään ?

Akseli: En kannata kandina töihin -mallia. Ensinnäkin,  usein toistettu klisee, että käytäntö on tärkeämpää kuin teoria, ei toimi tässä kysymyksessä. Yksi tai useapi ylimääräinen koulun penkillä kasvaa työuran aikana korkoa enemmän kuin ylimääräinen työvuosi uran alkupäässä. Lisäksi Suomen ammattikorkeakoulujärjestelmä tuottaisi sekaannuksia tällaisessa mallissa.
Johannes: Kandin merkitystä työmarkkinoilla tulisi kasvattaa. En näe kuitenkaan tarpeellisena, että siitä tulisi vallitseva tapa, että kandin jälkeen siirrytään työelämään. Pikemmin pitäisi luoda kaksi polkua, kandin jälkeen maisteriksi tai kandin jälkeen työelämään. Maisteriksi kouluttautumista tulee kuitenkin kannustaa, vaikka hakeutuisi välillä työmarkkinoille.
Vesa: Ihan samoilla linjoilla Julian kanssa. Ainakin yhteiskuntatieteellisellä alalla suurimmalla osalla tuleva työpaikka lienee sellainen, jossa maisterintutkinnosta saatu hyöty jää vähäiseksi ja kandin paperit riittäisivät. Nykymalli johtaa myös siihen, että maisterintutkintoja tuotetaan nyt massatuotantona, mikä valitettavasti näkyy opetuksen (ja opiskelun) tasossa.
Juho: Vaikea sanoa. Bolognan sopimus kuitenkin jo mahdollistaa maisterintutkinnon suorittamisen muualla. Itse olen mieltynyt nykyiseen järjestelmään.
Julia: Ei ihan huono idea. Käytännön työtaidot opitaan kuitenkin vasta itse työssä. Monet suorittavat koko tutkinnon vain siksi, että töihin päästäkseen "joku maisterin paperi on oltava." Maisteriin 
asti voisivat jatkaa akateemisuudesta nautiskelijat ja tulevat tiede-ihmiset. Näin 
järjestettävään opetukseen riittäisi lisää rahaa.

5. Mikä on tärkeintä koulutuspolitiikassa ?

Akseli: Kaikkein tärkeintä koulutuspolitiikassa on nuorison tulevaisuudenodotusten, terveyden ja hyvinvoinnin turvaaminen ja parantainen. Lisää sosiaalista huolenpitoa kouluihin ja maailman parhaille opettajille arvoisensa työrauha. Erityisen herkkiä vaiheita ovat yläkoulu ja toisen asteen koulutus. Yläkoulut tarvitsisivat paljon parempia resursseja, toisen asteen ammatillista koulutusta kehittää motivoivammaksi, lukioissa tarvittaisiin huomattavasti parempaa ohjausta tulevaisuuteen, nykyisellään se on usein olematonta.
Johannes: Tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet kaikille. Odotukset, vaatimukset, oikeudet ja velvollisuudet tulee olla tasapainossa. Koulutuksessa tärkeässä osassa on nuorten kasvattaminen, ei pelkästään korkeakoulupolitiikka.
Vesa: Peruskoulun osalta se, että ei jäädä "maailman parhaana" lepäämään laakereille, vaan huolehditaan resurssien riittävyydestä. Tarkoittaa käytännössä niiden lisäämistä nykyisestä. Korkeakoulutasolla tärkeintä kirkkaimman huipun terävöittäminen hyvää perusduunia unohtamatta.
Juho: Koulutuksen itseisarvon säilyttäminen. Kirjojen hinta ei tule koskaan olemaan sellainen kynnyskysymys, jonka vuoksi rahamaailman hyljeksimiä aloja tulisi alaa alas. Suomalainen maisteri ei myöskään ole onneton rääpäle, joka ei itsestään osaisi huolehtia. Usein huudellaankin tietämättömyyttään.
Julia: Koulutuksen mahdollistaminen tasa-arvoisesti kaikille.

Viikko 14: Turvallisuuspolitiikka


1. Miten haluaisitte Suomen johdon suhtautuvan Libyan tilanteeseen?





2. Voiko puolustusmenoja leikata Suomen turvallisuutta heikentämättä? Jos kyllä,  mistä leikkaisitte?





3.  Onko armeijan todellinen tarkoitus tehdä pojista miehiä?





4. Onko nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä mielestänne tasa-arvon kannalta ongelmallinen? Jos on, miten ratkaista nämä ongelmat?



5. Tulisiko Suomen liittyä Natoon? Mitä uskoisitte tästä seuraavan?







6.  Mikä on Suomen turvallisuuspolitiikassa on  pitkällä aikavälillä keskeisintä?


Julia: Vesa ja Akseli tuntuvat osuvan oikeaan siinä, että Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun tulisi päästä irti nimenomaan historian ja yksittäisten varuskuntien taakasta.
 Akseli: Keskeisintä on olla aktiivisesti rakentamassa rauhaa ja kansainvälisiä turvallisuusrakenteita, ennen muuta muiden läntisten demokratioiden kanssa. Samalla turvallisuuspolitiikassa olisi keskeistä, että siitä käytäisiin avointa keskustelua juuri turvallisuuslähtökohdista, ei alue-ja identiteettipolitiikan johdannaisena. Keskustelua puolustusvoimien kehittämisestä ei voida käydä ilman keskustelua mahdollisista pitkän aikavälin uhista. Siksipä keskustelu on taantunut politiikassa "lakkauttaisitko varuskunnan"-tasolle. Näillä keskusteluilla ei edistetä yhtään mitään.
Juho: Vesan lähtökohta on kannatettava. Olen myös Akselin kanssa samaa mieltä siitä, että kansallisuus- ja identiteettipolitiikka ei saa rampauttaa turvallisuuspolitiikkaa.
Vesa: Pitäisi pystyä objektiivisesti ja pragmaattisesti - ilman ylinationalistista historian painolastia -  arvioimaan, mikä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen ratkaisu on Suomelle paras näissä maailman oloissa. Lähtökohtana voidaan pitää vaikka ajatusleikkiä siitä, että jos Suomen puolustusvoimat perustettaisiin nyt, millaiseksi ne suunniteltaisiin.
Johannes:

Julia: En usko, että Suomella on tarvetta oman turvallisuutensa takaamiseksi liittyä Natoon.

 Akseli: En usko, että Natoon liittyminen vaarantaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Sen sijaan osana tätä organisaatiota Suomi olisi myös selkeä osa läntistä turvallisuusaluetta. Nato-jäsenyys ei taida kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa toteutua, kun siitä ei voi edes kunnolla puhua.

Juho: En usko, että Nato-jäsenyys toisi tällä hetkellä huomattavia haittoka tai hyötyjä. On huomattavaa kuinka moni operaatio lähihistoriassa on ollut Nato-johtoinen. Jäsenenä Suomi olisi suoraan osaltaan vastuussa kyseisistä sotatoimista. Kekkonen kääntyilisi haudassaan =), kuitenkin ajatus, josta en itsekään pidä.

Vesa: Ei ainakaan tulevan vaalikauden aikana. Liittymisestä seuraisi paitsi ennennäkemätön isänmaallisuuskeskustelu, myös todennäköisesti velvoitteita osallistua sotilaallisiin operaatioihin, joihin ilman Nato-jäsenyyttä ei koskaan mentäisi. Liittymättömyydestä ei seuraa keskipitkällä aikavälillä juuri mitään, mikä on varsin positiivista - onhan Suomi yksi maailman turvallisimmista maista.

Johannes:

Julia: On. Tuntuu käsittämättömältä, että meillä on vielä olemassa rakenne, joka riistää yksilön vapauden vuodeksi sukupuoleen perustuen. Kansalaispalveuksen tutkiminen ja kehittäminen on ehdottoman kiinnostava idea. 

 Akseli: Vesan kansalaispalvelusmalli on kiinnostava. Sukupuolittunut kansalaisuus on selkeä ongelma, ei oikein tätä päivää. Asiaa ei taida olla mahdollista ratkaista kertaheitolla, sen enempää kuin miesten ja naisten tuloerojakaan.

Juho: On tietenkin. Itse luopuisin pakollisesta asevelvollisuudesta ja pidentäisin peruskoulun kestoa vuodella.

Vesa: Jollakin tapaa kyllä. Kannatan asevelvollisuusjärjestelmästä siirtymistä molemmille sukupuolille pakolliseen "kansalaisvelvollisuusjärjestelmään", jossa suoritettaisiin yhteisen"kansalaistaitoosuuden" lisäksi joko asepalvelus tai uudistettu siviilipalvelus. Esimerkiksi vanhainkodissa olisi tilausta kansalaispalvelusta suorittaville henkilöille.

Johannes:

Julia: Toivottavasti tämän kehitys on mahdollista saavuttaa muillakin tavoin. Lisäksi haluan huolestuneena sukupuoleni edustajan kysyä, missä tytöistä tehdään naisia?

Akseli: Pienellä kansakunnalla ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla varaa lähettää nuoria miehiä yhteiskunnan tuottavien toimien ulkopuolelle 50-lukulaisen pojista miehiä -ideologian takia. Jos armeijassa tehdään pojista miehiä, läntisissä demokratioissa on kovin vähän miehiä.

Juho: Minulla on vaikeuksia ymmärtää mistä tämä "pojista miehiksi"-idea on kummunnut, sillä tavallinen duunari- tai maalaisperheen poika ei armeijassa oppinut tai opi mitään miehisyyttään korostavaa. Korkeintaan ymmärrän, että kaupunkilainen saattaa ensimmäistä kertaa elämässään viettää viikon metsässä. Mitä tekemistä tällä on miehisyyden kanssa, en tiedä.

Vesa: Ei sen ainakaan pitäisi olla ja ihan hyvä niin, koska niin ei myöskään tapahdu. Monella tapaa opettavainen ja ikimuistoinen aikalaiskokemus se kuitenkin on. Nimim. reservin viestimies.

Johannes:

Julia: Ainakin puolustusmenojen rakennetta pitäisi muuttaa. Nykyinen varusmiespalvelu tuntuu älyttömältä, vanhanaikaiselta ja suorastaan rituaaliselta, kuten Akseli hienossa blogitekstissään kirjoittaa. Vesaa lainatakseni, laatua volyymin sijaan. Kun Suomen maanpuolustuksen tulevaisuutta hahmotellaan, olisi mielenkiintoista pohtia suurempienkin muutosten mahdollisuutta, esimerkiksi jonkinlaista kansalaispalvelusta.

Akseli: Puolustusmäärärahojen leikkaaminen näkyy vasta viiveellä, siksi nykyiset määrärahat on laskettava pitkän aikavälin skenaarioiden perusteella. Tätä keskustelua Suomessa ei uskalleta käydä. Siksi on vaikea sanoa voidaanko leikata vai ei. Jos jostain on leikattava, ehdottomasti varuskuntien määrästä ja varusmiesten koulutusmääriä leikkaamalla.

Juho:Puolustusmäärärahoja voidaan leikata. Ehdottoman tärkeää olisi kuitenkin kehittää Suomen puolustusta moderniin, nykyaikana uskottavampaan suuntaan. Mahdollinen sotakaan ei enää ole kiinni kumpareen ja mäntäreen hallinnasta.

Vesa: Suomella ei ole sellaisia uhkakuvia, joihin pitäisi vastata niin suurilla määrillä varusmiehiä kuin nyt koulutetaan. Eli supistaisin volyymia ja keskittyisin määrän sijasta laatuun.

Johannes:

Julia: Suomi on harvoin ensimmäisten joukossa kommentoimassa tai toimimassa, kun maailmassa tapahtuu. Omia kansalaisiaan murhaavan Gaddafin toimet olisi pitänyt heti tuomita. Suomen panokset voisivat olla, jos ja kun maassa rauhaan päästään, rauhanturvaamisessa ja humanitäärisessä tuessa.

Akseli: Mielestäni vahinko on tavallaan jo tapahtunut. Ei kyse ole ollut hävittäjistä tai kutsuista kokoukseen. Suomen johto jäätyi totaalisesti silloin, kun olisi pitänyt olla aloitteellinen ja ilmoittaa, että Suomi on valmis tukemaan operaatioissa kaikin mahdollisin tavoin. Nyt tarvittiin ex-pääministeri Matti Vanhasen ärähdys, ennen kuin täällä herättiin. Hornetit olisivat tietysti olleet aika epärealistisia, tuskin siihen oltaisiin menty.

Juho: Suomella on tapana reagoida varsin hitaasti kv-tapahtumiin, näin kävi Libyankin kanssa. Teknologia-apua olisi mahdollista tarjota Gaddafin vastustajille jo nyt. Sotilaalliseen läsnäoloon ei Suomella kuitenkaan ole perusteita tai tarvetta.Tässä vaiheessa on tärkeä huomioida ja tarkkailla myöskin mihin suuntaan kapinallisten poliittinen suuntautuminen lähtee  kehittymään.

Vesa: Suunnilleen niin kuin nyt tehdäänkin ja jos/kun tilanne sen sallii niin aktiivista osallistumista rauhanrakentamiseen kv-yhteisön puitteissa. Uskon, että näin myös tapahtuu. Mielestäni operaation aloittaminen oli erittäin perusteltua. Sen sijaan en ymmärrä lainkaan vaatimuksia suomalaisten hävittäjien lähettämisestä sinne.

Johannes:

Viikko 15: Kansallisuuspolitiikka

1. Mikä on oma suhtautumisesi suomalaisuuteen ja eurooppalaisuuteen?
Juho:Viimeistään vaihtovuosi ulkomailla osoitti, että yllättäen tunnen suurempaa yhteenkuuluvuutta, joka osoittautuu esimerkiksi ongelmattomamman kommunikoinnin kautta (kielieroista huolimatta), monen eurooppalaisen kanssa kuin monen suomalaisen kanssa. Yhteenkuuluvutta ei siis enää määritä kansallisuus, kieli tai kansallinen kulttuuri, vaan jokin muu. Sitä mikä tai mitkä nämä muut ovat, en lähde tässä spekuloimaan.


Julia: Suomalaisuus on minulle tärkeää, mutta en pidä identiteettiäni ekslusiivisena. En toisaalta koe mitään erityisen vahvaa sidettä juuri eurooppalaisuuteen. Koen että minulla on useita eri identiteettejä eri tilanteissa, riippuen siitä kenen seurassa olen.

Vesa: Suomalaisuus on myös minulle tärkeää ja vaalimisen arvioista, kuten kaikenlainen kansallinen monimuotoisuus. Tärkeintä on kuitenkin se, että jokainen voi määritellä suomalaisuuden itselleen, eikä sitä sanella eduskunnassa tai iltapäivälehtien erikoisliitteissä. ”Me suomalaiset olemme sitä ja tätä” -lauseet aiheuttavatkin yleensä pahoinvointia. Eurooppalaisuus on hyvä viitekehys kansainvälisessä politiikassa, mutta henkilökohtaisesti se ei ole minulle kovin tärkeää.
Akseli: Suomalaisuus on minulle ennen kaikkea ajattelun kategoria, arkitodellisuuden jäsentämisen muoto. Sellaisena se määrittää hyvin monia tilanteita ja suhtautumistani niihin. Suomalaisuus on myös jatkuvasti uudelleenmäärittyvä atribuutti, tottakai haluaisin ladata siihen positiivisia merkityksiä. Koen yllättävän vahvaa eurooppalaista identifikaatioita. Tässäkin kiinnitän huomiota positiivisiksi kokemiini piirteisiin eurooppalaisissa elämäntavoissa ja ajattelussa.

2. Miten suomen kansalaisuus pitäisi määritellä? Kannatatko ns. "kansalaisuustestejä"?
Juho:En kannata testejä, miten tahansa ne muotoileekin, suuri osa kansasta ei niitä kuitenkaan itse läpäisisi, esimerkiksi monen mamun kielioppi voi olla parempaa kuin usean ”suomalaisen”. Kenties passin etusivulle voisi kirjoittaa vain Euroopan unionin kansalaisen ja sisälehdykällä täsmentää alueellisuutta. Tietty kansalaisuus euroopan kontekstissa ei ole arvoja, pikemminkin tapakulttuuria, jos jotain.
Julia: En missään nimessä kannata kansalaisuustestejä. Kuka ensinnäkin päättäisi, mitä testissä pidettäisiin kysymisen arvoisena? Taistelevien metsojen tekijää? Sibeliuksen sinfonioiden määrää? Kansalaisuuden voisi mielestäni myöntää muun muassa silloin, kun henkilö on asunut Suomessa tietyn aikaa.

Vesa: ”Kansalaisuustestejä” en minäkään missään nimessä kannata yllämainituista syistä. Kielen (jonkun kotimaisen) osaaminen on tietysti tärkeää, että voi toimia täysipainoisesti kansalaisena. Nykyinen määritelmä on hyvä eikä sitä tarvitse ruveta muuttamaan.

Akseli: Kansalaisuus on iso kysymys, se on yksi maailman suurimmista kysymyksistä, sosiaalisen ja poliittisen ekskluusion ja inkluusion ytimessä. Kansalaisuustestiä voitaisiin käyttää jos niiden tarkoitus ei ole propagoida, pompottaa tai nyöryyttää, vaan testata esimerkiksi tunteeko lainkaan perustuslakia ja kansalaisuuteen liittyviä oikeuksia ja velvollisuuksia. Kieliä ei tällaisella testillä pitäisi tietenkään testata, eikä mitään soveltuvuutta kunnon kansalaiseksi. Itse ajattelisin tällaisen olevan lähinnä muodollisuus, ei mikään seula.


3. Koetko maahanmuutolla olevan seurauksia suomalaisuudelle? Mitä ne ovat?
Juho:Maahanmuutto saattaa vahvistaa kansallista kulttuuria.  ”Uudet suomalaiset” etsivät, havaitsevat ja nostavat esiin aktiivisesti suomalaisia piirteitä ja tapoja asettuessaan uuteen kulttuuripiiriin. Itse emme niitä havaitse vaan pikemminkin olemme alttiita vaikutteille muista kulttuuripiireistä.
Julia: Toki on. Ja rehellisesti uskon, että kulttuurien sekoittuminen ja jalostuminen tekevät maallemme ja "suomalaisuudelle" hyvää. Ongelmiakin tulee varmasti. Keskeistä on tunnustaa Suomen paikka globaalissa maailmassa, se, ettei sulkeutua voi kuin väliaikaisesti. Tästä lähtökohdasta voidaan sitten lähteä puhumaan ongelmista ja etsimään niille muitakin ratkaisuja kuin lyhytnäköinen itseensä vetäytyminen paniikissa.

Vesa: On selvää, että maahanmuutolla – tai ylipäätään kansainvälistymisellä – on pitkällä aikavälillä seurauksia kaikille kansallisille ideniteeteille. Osa varmasti kokee nämä muutokset uhkana, itse näen ne enemmän mahdollisuutena. Pelkojen syihin pitää yrittää puuttua ja niitä pitää yrittää ymmärtää paremmin. samoin kuin maahanmuuton mahdollisia (toivottuja ja ei-toivottuja) vaikutuksia ylipäätään.

Akseli: Huomattavia seurauksia. Suomi on ollut aika suljettu aika pitkään. Täällä on voitu ylläpitää sellaista kansallista kulttuurista ja koulutuksellista apparaattia, jonka ei ole tarvinnut ottaa huomioon erilaisuutta. Nyt tämä kaikki on muuttumassa, erilaisuus tulee kouluihin, työpaikoille, kaduille. Tähän joudutaan reagoimaan. Toisten suomalaisuus muuttuu avoimemmaksi ja suvaitsevaiseksi, joidenkin suomalaisuus saa eräänlaisena psykologisena vastareaktiona entistä enemmän heimokantaisia piirteitä ja kaunan sävyjä. Sosiaalinen asema ja oma suhde vieraisiin kulttuureihin vaikuttavat reaktioihin. Ei ole yhtä suomalaisuutta.


4. Pitääkö tulevalla vaalikaudella muuttaa ruotsin kielen ja suomenruotsalaisuuden asemaa Suomessa? Jos pitää, niin miten?
Juho:En näe mitään syitä tälle. Väite usein niiden esiin nostama, jotka haluavat korostaa ”suomalaisuutta”, mutta samalla osoittavat juuri tietämättömyytensä suomalaisuudesta väheksymällä suomenruotsalaisuuden asemaa. Pyrkimys tulisi mieluummin olla lisätä pakollisten opiskeltavien kielten määrää esimerkiksi venäjällä.
Julia: Henkilökohtaisesti pakkoruotsikysymys ei herätä minussa suuria intohimoja. On kivaa osata mahdollisimman paljon eri kieliä. Pystyn ymmärtämään myös ruotsin kielen kulttuurihistoriallisen merkityksen. Toisaalta ajatus ruotsin opiskelun pakosta tuntuu vanhanaikaiselta (ja myös turhalta alueilla, joilla ei elämänsä aikan kuule koulun ulkopuolella sanaakaan ruotsia.) 

Vesa: Suomenruotsalaisuus on tärkeä osa suomalaisuutta ja sitä pitää kannustaa vaalimaan (sama koskee myös itäistä vaikutusta, josta harmittavan usein muistetaan vain vuosien 1939-1944 tapahtumat). En kuitenkaan pidä näin laajaa pakkoruotsia hyvänä välineenä tässä. Pakkojen ja kieltojen sijaan voitaisiin miettiä enemmän porkkanoita: Mikä olisi sellainen palkinto, joka lisäisi intoa opiskella naapurimaidemme kieliä? Suoritusmerkintä papereissa? Tuskin.
Akseli: Ei, paitsi parantaa opetuksen tehoa keskittymällä suulliseen taitoon ja kommunikoinnin perusasioihin. Tämä koskee muitakin kieliä. Niitä on hyvä osata.

5. Miten kansallisen identiteetin pitäisi näkyä koulutus- ja/tai kulttuuripolitiikassa?

Juho:Kuten se näkyi suomalaista koulujärjestelmää luotaessa (lue aiempi blogitekstini täältä), eli valmistamalla ihmisiä pärjääviksi kansalaisiksi. Nykypäivänä se tarkoittaa nimenomaan aktiivista kansainvälistymistä, kielitaitoa, tietotekniikkataitoa ja sosiaalisia valmiuksia.
Julia: Viitataanko tässä nyt suvivirren veisuuseen ja postmodernin tekotaiteen valtionapuihin? Kannatan kumpaakin. Globaalina aikana on lisäksi tärkeää opettaa suomalaisuuden ja maamme kulttuurin historiaa,  jottei "juureton" maailmankansalaisuus jää ainoaksi vaihtoehdoksi.  

Vesa: Perussuomalaisten surullisen kuuluisa tekotaidemanifesti oli (taidettiin jo haudata?) ideana täysin älytön. Seuraavaksi ”taistelu ja kova asenne” linjataan urheilujoukkueiden ainoaksi kannatettavaksi pelitavaksi? Mitä olen koulujen oppikirjoja selannut, niin maamme historia esitetään niissä varsin monipuolisesti. Jos niitä lähdetään ”kansallisromantisoimaan” niin lopputulokset voivat olla katastrofaaliset.

Akseli: Valtiojohtoinen kulttuurin ja identiteetin tuottaminen on ongelmallista. En pidä mitään yksittäistä rituaalia, kuten suvivirren veisuuta, mitenkään itseisarvoisena. Post-modernin tekotaiteen tukemisesta noussut kohu oli toki koominen, mutta hei, kuka todella sitten saa päättää taiteesta? Taiteen tukeminen valtion taholta on etniseen ja kulttuuriseen yhtenäisyyteen perustuvien kansallisvaltioiden erityispiirre, taiteella on luotu kansallista kulttuuria ja kultivoitu sen normeja. Kaikissa maissa tällainen ei ole mahdollista, onko kohta Suomessakaan?

6. Toimiiko kansallisvaltiokeskeinen malli entistä globaalimmassa maailmassa?

Juho:Toimii, jos sitä ei kaapata takapajuisen nostalgian käsikassaraksi, vaan pyritään kansallisvaltiollisin toimin edistämään kansalaisten asemaa maailmassa, joka myös oli kansallisvaltion nimenomainen lähtökohta.
Julia: Todella vaikeaa sanoa tästä mitään varmaa tässä vaiheessa. Ainakin tähän asti kansallisvaltiot ovat ihan jouhevasti mukautuneet maailman muutokseen.

Vesa: Malli on monella tavalla murroksessa, kuten esimerkiksi EU:n integraatio ja ns. lukuisat ”hajonneet valtiot” osoittavat. Jonkilainen kansalliseen itsemääräämisoikeuteen perustava malli lienee jatkossakin toimivin, ainakin suurimmassa osassa maailmaa, mutta sen ei aina tarvitse tarkoittaa perinteistä kansallisvaltiota. Monet asiat (esim. ympäristökysymykset) edellyttävät valtioiden päätösvallan siirtämistä kansainvälisille toimijoille. Juhon huomio itse kansalaisten aseman edistämisestä on olennaista.

Akseli: Mielestäni on ehkä väärin kysyä, toimiiko kansallisvaltiokeskeinen malli. Kansallisvaltio on osa todellisuutta, sitä ei ihan hevillä voi romuttaakaan. Kansallisvaltiokeskeinen päätöksenteko ei varmastikaan ratkaise maailman ongelmia, koska maailman ongelmat eivät tunnista valtioiden rajoja, ja kansallinen katse on kapea.

Viikko 15: Kunta ja kaupunki

1. Mikä olisi mielestäsi paras tapa järjestää pääkaupunkiseudun kunnat?
Vesa: Aluksi Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa yhteen. Sen jälkeen voitaisiin pohtia laajentamista lähiseudulle ja sitä, miten syvälle tämä integraatio vietäisiin. Ainakin liikenne- ja ympäristöpolitiikka tulee mieleen asioista, joissa laajempaa alueellista yhteistyötä tarvitaan. 
Julia: Seutuhallinto tuntuu järkevimmältä siksi, että ihmiset liikkuvat pk-seudulla laajemminkin kuin vain Helsingin, Espoon, Kauniaisen ja Vantaan alueilla.
 
2. Mistä asioista kaupungiosavaltuustolla voisi olla päätösvaltaa?
Vesa: Kaupunginsosavaltuusto kuulostaa erittäin houkuttelevalta idealta! Helsingin kokoisessa kaupungissa on jo niin paljon asioita, että kunnallisvaalienkin asiat tuntuvat usein kaukaisilta. Kaupunginosavaltuustojen puheenjohtajat voisivat sitten olla "lähiedunvalvojina" mukana koko Helsingin (tai muun suuren kaupungin) valtuustossa vähän samaan tapaan kuin Bundesrat Saksan valtiopäivillä. Ainakin asemakaava-asioissa kaupunginosavaltuustoilla voisi olla sananvaltaan.
Julia: Kaavoituksessa ainakin ja alemman tason päätöksissä, tyyliin mitä laitteita leikkipuistoon tulee. Pienet yksityiskohdat voivat tehdä kaupungiosasta juuri sen asukkaiden tarpeita vastaavan ja saada heidät viihtymään ja huolehtimaan siitä. Sopii toivoa, että kaupunginosavaltuustoissa voitaisiin välttää kaiken uuden, elävän tai "kyseenalaisen" torppaaminen nimby-hengessä nykyisten kaupunginosayhdistysten tapaan...
3. Mikä on mielestäsi tärkeintä metropoli- tai kuntapolitiikassa?
Vesa: Löytää toimivimmat rakenteet raja-aitoja vähentämällä ja kehittää rajat ylittävää yhteistyötä sen sijaan, että jumittauduttaisiin puoluepolitiikan poteroihin tai henkilökohtaisiin kaunoihin kuntajohdossa. Samalla pitäisi vaalia kunta/lähialueidentiteettiä aktiivisella kylätoiminnalla.
Julia: Epäterveen kilpailun lopettaminen metropolikuntien välillä ja alueen kehittäminen kokonaisuutena. Lähidemokratian edistäminen.