Aikanaan Cygnaeuksen esitys kansalaisen yhteiskuntaan kasvattavasta koulujärjestelmästä vei voiton klassisesta vaihtoehdosta. Opetus nivoutui vuorovaikutuksellisemmaksi osaksi yhteiskuntaa ja koulun ulkopuolista menoa. Ainekavalkadin, käsitöistä liikuntaan, laajuus lisäsi tätä vaikutusta. Yleisen oppivelvollisuuslain oltua piste i:n päälle oli Suomeen luotu koulutusjärjestelmä, johon osanotto yhdistyi osaksi identiteetin muodostumista. Näin ollen esimerkiksi koulukavereista tuli tärkeä vertaisryhmä aikuistuessa.
Toisaalta opettajuudesta muotoutui suhteellisen arvostettu ammatti. Opettajan merkitys korostui erityisesti opettajuuden ja koululaitoksen kasvaessa Suomen valtiollisen ja kansakunnallisen heräämisen kanssa käsi kädessä. Koulu oli myös poliittinen areena ja orgaaninen osa suomalaisuutta. Väitän, että se oli ja olisi hyvä asia. Vain sellainen koulutus, jonka oppilas (ja opettaja) kokee tärkeäksi osaksi elämäänsä, eikä siitä irralliseksi, tuottaa kautta skaalan hyviä tuloksia, hyviä tuloksia kaikille oppilaille, siis tasa-arvoisia.
Koulu ja koulujärjestelmä eivät siis ole yhteiskunnasta irrotettavia luomuksia, joita voitaisiin vaikka myydä ulkomaille. Otetaan esimerkiksi ammatillinen koulutus. Ammattikoulusta on tehty systeemin työkalu, jonka tarkoitus on lätkiä ammattinimikkeitä kansalaisiin tilastoiden tyydyttämiseksi. Esimerkiksi sijaistaessani Vantaalla eräällä ammattikoululla ällistelivät oppilaat, kun join heidän kanssaan kahvia välitunnilla ja yhteiskuntaopin tunnilla kysyin heidän mielipiteitään (, joka johti tässä tapauksessa lopulta persuja ylistävään hoilotukseen). Heistä oli mukavaa, kun joku jolla oli aikaa, eikä samanlaisia velvollisuuksia ja kiireitä kuin ammattiopettajalla, ei ”vain tehnyt työtään”. Tästä varsin paskasta kehityssuunnasta syytän koulutuspolitiikkaa, en järjestelmää tai opettajia. Tosiasia on, että tutkintopaperi ei tuo työtä, vaan osaaminen. Osaamista ei synny, jos tarkoitus on läpäistä putki. Osaamista syntyy, jos koulu on osa arkirutiineja, sosiaalisia verkostoja ja elämää.
Tilastoja tyydyttävä tutkintopaperien liukuhihnakoulutus on viety ammatti- ja ammattikorkeakouluihin ja sitä tuodaan nyt myös yliopistoihin. Tosissaan laskeskellaan, vaikkapa sen kuuluisimman esimerkin, teoreettisen filosofian tutkinnon markkina-arvoa Suomelle. Jos ylistämme suomalaisen koulutuspolitiikan historiaa ja menestystä, on ristiriitaista laskea tuottavuutta rahalla. Jos koulutusjärjestelmämme olisi luotu yksilökohtaisten tuottokalkyylien varaan, se tuskin olisi yleinen ja yhtäläinen, saati sisältäisi aineita kuten teologia tai teoreettinen filosofia.
Yliopistokoulutus ei myöskään ole ammattiin valmistava, kuten hyöty- eli rahantienaussuhteita laskeskelevat huutelijat tuntuvat olettavan. Yliopisto on tieteenharjoittamisen laitos ja tiedettä ei omisteta. Suurten ikäluokkien rynnittyä tutkintojaan hakemaan on maisterinpapereista muovautunut jonkinmoinen pääsykortti valkokaulusaloille. Tämä on kuitenkin väärä ajatusmalli. Ehdottaisinkin tieteellisenkoulutuksen rehabilitointia. Ylioppilastutkinnon arvoa pääsykokeissa tulisi laskea ja pääsyvaatimuksia sekä kokeen vaikeustasoa rutkasti nostaa. Pääpaino pääsykokeissa tulisi antaa aineisto-osuudelle, jotta todellinen alan tuntemus nousisi arvoonsa ja epätasa-arvottavat valmennuskurssit ja pääsykoekirjan ulkoa osaaminen menettäisivät merkitystään.
Rahalla ja tilastoilla mittaaminen on juurrettu ammatti ja ammattikorkeakouluihin ja sitä tuodaan kovaa tahtia yliopistoihin. Entä seuraavaksi? Helsinkihän mittaa ala-asteidensa luokkahuoneiden neliömetrejä ja laskee sitä kautta tilankäytön tuottavuutta per oppilas. Ei liene tarvetta elaboroida.
Juho Korhonen
Kiitos kirjoituksesta Juho! Se innoitti minut heti pitkähköön jatkokirjoitukseen –synnytti tarpeen elaborointiin.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, että koulutuksen ja koulun tulee olla luonteeltaan yhteiskuntaan kasvattavaa ja käytännönläheistä. Koulussa syntyvät omaksuttavat roolit ja ryhmäytyminen luovat tärkeän pohjan oppilaan myöhemmille sosiaalisille suhteille ja niissä toimimiselle. Koulutusjärejestelmä ei voi irtisanoutua tästä suuresta vastuusta, opettejille on annettava resurssit ja työrauha, jotta he voivat pitää oppilaista huolta –edes koulupäivien aikana!
Samoin, rahalla ja tilastoilla mittaaminen muistuttaa minusta lähinnä neuvostoliittolaista kehityksen mittaamismallia. Laadun mittaaminen on vain vaikeampaa, koska se edellyttää luovuutta, asiantuntemusta ja aitoa paneutumista koulutuspolitiikan ulottuvuksiin.
Oppilas/luokkaneliömetri-tyyppinen mittaaminen on käsittämätöntä. Samoin yliopistorahoituksen määrittäminen tuotettuina opintopisteinä tai maisterintutkintoina.
Ammattikoulutusta käsittelevä kappale oli melko kuvaava. Näyttäisikin, että eheyttämistä ja kohottamista tarvitsisi eniten toisen asteen ammatillinen koulutus, joissa sekä resursseja että opettajien valmiuksia olisi nostettava.
Olisi hyvin tärkeää saada eri oppilaitoksiin monipuolista ja itseään tärkeänä pitävää henkilökuntaa ja tarjota parempaa ohjausta opintoihin, enemmän sosiaalista huolenpitoa ja mahdollisuuksia luovaan yhteisöllisyyteen.
Varat tähän voisi irroittaa kohtuuttoman laajasta ammattikorkeakouluverkosta, jota tulisi karsia ja keskittää(aivan kuten yliopistoverkkoakin). Samalla korkea-asteiden koulutuspaikkoja tulisi vähentää työelämän kannalta realistiselle tasolle. Tämä on kuitenkin alakohtaista, lääkäreitä ja hammalääkäreitä Suomessa tarvittaisiin huomattavasti enemmän, varsinkin kun nuoret lääkärit matkustelevat niin mielellään etuoikeutettujen työehtojensa ja palkkojensa turvin.
Erilaiset laskelmat ohjaavat väistämättä yliopistojen toimintaa. Tässä ei saa mennä liian pitkälle, vaan pienten humanististen tieteenhaarojenkin arvo tulee tunnustaa, sillä ne tuottavat yhteiskuntaan sivistystä ja jatkuvuutta. Tämä ei tarkoita, etteikö näiden tieteellisten yksikköjen tehokkuutta pitäisi lisätä. Yhden tuntipalkalla työskentelevän dosentin varassa toimiva assyrologian osasto tuskin on ajatuksia sinkoileva tieteen keskipiste, vaan enemmänkin masennuksen ja turhautumisen alho.
Mitä tulee tieteellisen koulutuksen rehabilointiin, en aivan näe samaa yhteyttä pääsykokeiden ja yliopistokoulutuksen tieteellisen tason välillä. Ensinnäkin, ihmettelen miten vasta yliopistoon pyrkivällä pitäisi olla alan todellista asiantuntemusta. Toiseksi, pääsykoe tuskin on keino sen mittaamiseen. Pääsykokeen tehtävä on erottaa hakijat toisistaan. En myöskään ymmärrä, miten aineistokoe olisi tasa-arvoisempi kuin kirjallisuuskoe, valmennuskursseillahan oppii juuri aineistokokeissa tarvittavia vastaustekniikoita ja aineistonlukutapoja.
Eikö meidän nimenomaan pitäisi suoristaa tietä lukiosta eri korkeakouluihin? Eikö korkeakoulutuksen rehabilointi olisi nimenomaan henkilöresurssien kehittämistä, yhteishengen ja akateemisen kulttuurin kehittämistä ja kansainvälisen yhteistyön opettelua?
Yliopistokulttuurin kehittämisessä myös yliopistoväellä olisi opettelemista, ei vain systeemillä. Yliopistoihmisiltä on työyhteisöissä olettaa aivan samanlaisia käytöstapoja ja yhteistyöalttiutta kuin missä tahansa työyhteisöissä. Myöskään kyky ilmaista ajatuksiaan järkevästi ei ole synti, oli kyseessä sitten luento tai tiedekuntaneuvoston kokous. Tehokkuutta ja työhyvinvointia on kaikentasoisissa kouluissa mahdollista lisätä samoilla toimenpiteillä. Näitä ovat fiksumpi työnjako ja avoimempi organisaatiokulttuuri.
Tiivistettynä, jaan syvän huolen suomalaisten koulujärjestelmästä ja koulutuksesta, koska koulutuksessa on kyse nuorten tulevaisuudesta. Nuoriin ei voi panostaa liikaa rahaa eikä aikaa, koska kaikki mitä nuoriin sijoitetaan, on myöhemmin tuottava investointi iloon, terveyteen, sivistykseen ja työhön, kaikkeen mistä hyvinvoiva yhteiskunta on tehty.
Lienet oikeassa pääsykoeideointini kritisoinnissa. Koen kuitenkin ongelmaksi sen, että yleispätevät, luontevat ja itsevarmat hakijat suurten kaupunkien korkeiden keskiarvojen lukioista kiilaavaat omalla alallaan erittäin pätevien, mutta epävarmojen ja harjaantumattomien pikkulukioiden hakijoiden (etenkin poikien) ohi.
VastaaPoistaKenties huomio tulisikin keskitttää nimenomaan toisen asteen koulutukseen vähentämällä lukiopaikkoja ja lisäämällä ammattikoulutuksen resursseja ja arvostusta! Lukiosta tähdättäisiin nimenomeen yliopistoon ja ammattikoulusta mahdolliseen jatkokoulutukseen ammattikorkeaan. Spesifeille aloille pyrkivät sekä mahdollisesti mielensä muuttaneet voisivat lukion jälkeen tähdätä myöskin ammattikorkeaan.