Kansallisuuspolitiikkaa

Näissä vaaleissa on yksi vaaliteema ylitse muiden. Kyllä, kyse on talousvaikeuksiin joutuneiden euromaiden tukemisesta. Mutta vain osittain. Kyse on nimittäin paljon perustavanlaatuisemmasta kysymyksestä kuin ”vain” taloudesta. Kyse on kansallisuuspolitiikasta, joka kattaa paitsi EU-velat, myös muut vaaleissa vahvasti esillä olevat kysymyset mm. pakkoruotsista, homojen oikeuksista ja maahanmuutosta.

Pitkälti Perussuomalaisten suomalaisuusretoriikan myötä puolueet ovat ajautuneet vastakkainasetteluun, jota käydään suomalaisuuden ja kansainvälisyyden välillä. Vihreät ja Kokoomus ovat avoimesti asettuneet kansainvälisyyden puolestapuhujiksi, muilla oman aseman löytäminen on vaikeampaa. Myös kansan rivit ovat jakautuneet perussuomalaisiin ja eurosuomalaisiin. Ja pohjimmiltaan kyse on, mistäpä muustakaan, kuin kansallisesta identiteetistä – käsityksistä siitä, keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me olemme menossa.

Benjamin R. Barberin raflaavasti nimetty teos Jihad vs. McWorld käsittelee tätä juuri nyt Suomessa käytävää tematiikkaa. Barberin perusteesinä on, että globalisaation vastapainona ovat voimistuvat kaikenlaiset jihadit, jotka tässä tapauksessa tarkoittavat löyhästi perinteisten arvojen korostamista. Tämä jakolinja kansallisen ja kansainvälisen välillä on noussut politiikan keskiöön kaikkialla maailmassa. Barberin määritelmien mukaan Suomessa meneillään olevaa keskustelua voitaisiinkin nimittää ”härmäläisjihadiksi”.

Kävi vaaleissa miten tahansa, näyttää siltä, että sitten vuoden 1918 ei Suomen kansa ole ollut jakaantuneempi kuin nyt. Jääkö jakautuminen vain Suomi-neidon pieneksi ikäkriisiksi, vai onko kyseessä paljon kroonisempi eksistentiaalinen kriisi?

Näyttäisi kuitenkin siltä, että tulevalla vaalikaudella, luultavasti vielä pidempäänkin, lähes kaikkea poliittista keskustelua leimaa kysymys kansallisesta identiteetistä. Mikä on ruotsin kielen asema Suomessa? Millaista maahanmuuttopolitiikkaa Suomessa harjoitetaan? Mitkä ovat homoseksuaalien kansalaisoikeudet? Miten suomalaisuus sopii yhteen eurooppalaisuuden kanssa? Jopa kouluopetusta ja taidetta yritetään luultavasti vetää tämän keskustelun piiriin.

Vielä on tasan viikko aikaa vaikuttaa siihen, ketkä tätä poliittista keskustelua eduskunnassa käyvät. Meidän näkemyksiä kansallisuuskysymyksiin liittyen voi viikon mittaan lukea täältä.

Vastauksemme YLE:n vaalikoneeseen

Jännittävä ja paikoin jopa haasteellinen ääntenlasku on päättynyt ja vastauksemme YLE:n vaalikoneeseen on luettavissa täältä.

Kahdeksi kansaksi

Yo-lehti 1. huhtikuuta kirjoittaa: ”Tietämättömyyden ihannointi ei liity erityisesti puoluepolitiikkaan.” ja jatkaa ”Maalaisjärki sisällämme kuitenkin huutaa, että pysyvyys on parempaa kuin jatkuva muutos, johon tiede pohjaa.” Juttu kertoo älykkyyden arvostuksen laskusta yhteiskunnassa, yhden asian politikoinnista ja uudesta tietämättömyyden trendikkyydestä.

Kuitenkin samaan aikaan Helsinki-Info lehdessä 2/2011 haastateltu dosentti Mirja Talib sanoo: ”Sivistynyt humaani kosmopoliitti, maailmankansalainen, joka on linkittynyt globaalisti moniin eri maailmoihin, on tämän ajan ideaali.” ja jatkaa ”Haikailu menneeseen ei ole mahdollista eikä mielekästä.” No, hän onkin dosentti. Mutta silti, mistä tällainen kaksinapaisuus ?

Vaalipolitiikan osalta tätä Suomen kaksinapaista sekavuustilaa ihmettelee SixDegrees lehdessä 3/2011 mamu Sarah Hudson ja toteaa lopuksi ”Elections are so much fun…when you’re not allowed to vote.” Ja tietenkin, myös tämän aamuisessa Jälkiviisaissa kritisoitiin asiapitoisuuden puutetta vaalikeskusteluista.

Mistä tämä tämmöinen? Ehkä siitä, että Suomi ei enää ole yksi maa, jossa ihmisten elinpiirit, tavat ja mielenkiinnon kohteet olisivat riittävän yhtenäisiä. Edellytykset yhtenäiselle demokraattiselle edustukselle ovat heikentyneet. Siispä poliitikot eivät enää tiedä mistä ja kenelle puhua, kun kansanedustuksen foorumilla pitäisikin edustaa yhtä aikaa kahta kansaa. On ainakin trendikkään tietämättömät maalaisjärkeilijät ja tulevaan katsovat kosmopoliittipyrkyrit.

Ehdotankin, että jaetaan Suomi kahtia, Kansallisvaltio-Suomeksi ja Yhteisö-Suomeksi. Ulkopolitiikka voidaan pitää yhteisenä, mutta sisäpolitiikka eriytetään, aloittamalla vaaleista. Arkadianmäestä saadaan kätevästi uuden Aalto-yliopiston päärakennus, kun Yhteisö-Suomi siirtää edustuslaitoksensa nettiin ja Kansallisvaltio-Suomi vaikka Turkuun, Vaasaan tai Siilinjärvelle. Kun sitten yhteiseloon aletaan, voidaan mallia ottaa Israelista ja Palestiinasta taikka antaa ylitsepääsemättömät kiistakysymykset ikuiseksi unilukkariksi nimitetyn presidentti Niinistön ratkaistaviksi.

Jaon hetkellä saa jokainen päättää kumman Suomi-passin ottaa, minä vielä pohdiskelen.

Juho Korhonen

Vastauksemme HS:n vaalikoneeseen!

http://www.vaalikone.fi/eduskuntavaalit2011/ehdokkaat/helsinki/valitsijayhdistys-juho-korhonen/korhonen_juho/

Suomalaista koulu(tus)politiikkaa eli hei hei Pisa-menestys

Aikanaan Cygnaeuksen esitys kansalaisen yhteiskuntaan kasvattavasta koulujärjestelmästä vei voiton klassisesta vaihtoehdosta. Opetus nivoutui vuorovaikutuksellisemmaksi osaksi yhteiskuntaa ja koulun ulkopuolista menoa. Ainekavalkadin, käsitöistä liikuntaan, laajuus lisäsi tätä vaikutusta. Yleisen oppivelvollisuuslain oltua piste i:n päälle oli Suomeen luotu koulutusjärjestelmä, johon osanotto yhdistyi osaksi identiteetin muodostumista. Näin ollen esimerkiksi koulukavereista tuli tärkeä vertaisryhmä aikuistuessa.

Toisaalta opettajuudesta muotoutui suhteellisen arvostettu ammatti. Opettajan merkitys korostui erityisesti opettajuuden ja koululaitoksen kasvaessa Suomen valtiollisen ja kansakunnallisen heräämisen kanssa käsi kädessä. Koulu oli myös poliittinen areena ja orgaaninen osa suomalaisuutta. Väitän, että se oli ja olisi hyvä asia. Vain sellainen koulutus, jonka oppilas (ja opettaja) kokee tärkeäksi osaksi elämäänsä, eikä siitä irralliseksi, tuottaa kautta skaalan hyviä tuloksia, hyviä tuloksia kaikille oppilaille, siis tasa-arvoisia.

Koulu ja koulujärjestelmä eivät siis ole yhteiskunnasta irrotettavia luomuksia, joita voitaisiin vaikka myydä ulkomaille. Otetaan esimerkiksi ammatillinen koulutus. Ammattikoulusta on tehty systeemin työkalu, jonka tarkoitus on lätkiä ammattinimikkeitä kansalaisiin tilastoiden tyydyttämiseksi. Esimerkiksi sijaistaessani Vantaalla eräällä ammattikoululla ällistelivät oppilaat, kun join heidän kanssaan kahvia välitunnilla ja yhteiskuntaopin tunnilla kysyin heidän mielipiteitään (, joka johti tässä tapauksessa lopulta persuja ylistävään hoilotukseen). Heistä oli mukavaa, kun joku jolla oli aikaa, eikä samanlaisia velvollisuuksia ja kiireitä kuin ammattiopettajalla, ei ”vain tehnyt työtään”. Tästä varsin paskasta kehityssuunnasta syytän koulutuspolitiikkaa, en järjestelmää tai opettajia. Tosiasia on, että tutkintopaperi ei tuo työtä, vaan osaaminen. Osaamista ei synny, jos tarkoitus on läpäistä putki. Osaamista syntyy, jos koulu on osa arkirutiineja, sosiaalisia verkostoja ja elämää.

Tilastoja tyydyttävä tutkintopaperien liukuhihnakoulutus on viety ammatti- ja ammattikorkeakouluihin ja sitä tuodaan nyt myös yliopistoihin. Tosissaan laskeskellaan, vaikkapa sen kuuluisimman esimerkin, teoreettisen filosofian tutkinnon markkina-arvoa Suomelle. Jos ylistämme suomalaisen koulutuspolitiikan historiaa ja menestystä, on ristiriitaista laskea tuottavuutta rahalla. Jos koulutusjärjestelmämme olisi luotu yksilökohtaisten tuottokalkyylien varaan, se tuskin olisi yleinen ja yhtäläinen, saati sisältäisi aineita kuten teologia tai teoreettinen filosofia.

Yliopistokoulutus ei myöskään ole ammattiin valmistava, kuten hyöty- eli rahantienaussuhteita laskeskelevat huutelijat tuntuvat olettavan. Yliopisto on tieteenharjoittamisen laitos ja tiedettä ei omisteta. Suurten ikäluokkien rynnittyä tutkintojaan hakemaan on maisterinpapereista muovautunut jonkinmoinen pääsykortti valkokaulusaloille. Tämä on kuitenkin väärä ajatusmalli. Ehdottaisinkin tieteellisenkoulutuksen rehabilitointia. Ylioppilastutkinnon arvoa pääsykokeissa tulisi laskea ja pääsyvaatimuksia sekä kokeen vaikeustasoa rutkasti nostaa. Pääpaino pääsykokeissa tulisi antaa aineisto-osuudelle, jotta todellinen alan tuntemus nousisi arvoonsa ja epätasa-arvottavat valmennuskurssit ja pääsykoekirjan ulkoa osaaminen menettäisivät merkitystään.

Rahalla ja tilastoilla mittaaminen on juurrettu ammatti ja ammattikorkeakouluihin ja sitä tuodaan kovaa tahtia yliopistoihin. Entä seuraavaksi? Helsinkihän mittaa ala-asteidensa luokkahuoneiden neliömetrejä ja laskee sitä kautta tilankäytön tuottavuutta per oppilas. Ei liene tarvetta elaboroida.

Juho Korhonen

Juttu osa-aikaehdokkaista Policyssä

Valtio-opin opiskelijoiden Policy-lehdessä julkaistu juttu projektistamme löytyy seuraavan linkin takaa sivuilta 24-25.

http://www.issuu.com/policy2011/docs/policy_1_2011

Hiilidioksidin talteenotolla tulevaisuuteen

Tapasin serkkuni häissä insinöörin. Tämä insinööri opiskeli ympäristöteknologiaa ja hänellä oli paljon näkemystä energiapolitiikasta. Tuota näkemystä hän mielellään jakeli ja minä hänen näkemykseensä tartuin.

Insinöörin näkemys Suomen energiapolitiikan tulevaisuudesta kytkeytyi vahvasti ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen. Näkemyksessä Suomen tulevaisuuden valinnat olivat merkitykseltään mitättömiä. Ei ole väliä, satsaako Suomi ydinvoimaan, biopolttoaineisiin, tuulivoimaan vai energiansäästöön. Suomen energiankulutuksella ei tätä maailmaa pelasteta, hän väitti.

Insinöörin mukaan maailmassa pitäisi keskittyä hiilidioksidin talteenottoon. Hiilidioksidineutraaleilla energiantuotantomalleilla on sijansa tulevaisuudessa, mutta tässä konkursissa ne eivät auta. Kun Kiinaan ja Intiaan nousee uusi kivihiilivoimala viikossa, ei ole väliä onko Helsingin edustalla yksi vai sata tuulimyllyä jauhamassa pohjoistuulesta valkeaa, insinööri haasteli. Fossiilisiin polttoaineisiin sidottu energia aiotaan joka tapauksessa vapauttaa, kyse on vain millä ehdoilla.

Vastaukseksi ja Suomen tulevaisuuden kilpailuvaltiksi puhtaan energian saralla insinööri tarjosi hiilidioksi- ja muiden päästöjen haltuunottoa. Kehittämällä yhä parempia välineitä energiantuotantoon, fossiilisten polttoaineiden käytöstä saadaan puhtaampaa mitä se nyt on, insinööri vakuutteli. Samalla luodaan kilpailuvaltti Suomelle, puhdas energia. Kuulosti järkevältä. Kuulostaa edelleen järkevältä.

Näin Fukushiman jälkimainingeissa olen eri mieltä siitä, että on yhdentekevää miten energiaa Suomessa ja Suomelle tuotetaan. Jos energiapolitiikka kuitenkin kytketään yhteen ympäristöpolitiikan kanssa, ei asioita ratkaista Suomessa. Suomen ratkaisut ovat maailman mittakaavassa lähes yhdentekeviä, mutta esimerkin voimaa niissä voi olla. Energiapolitiikassa tulisikin keskittyä entistä enemmän nykyisten energiantuotantomuotojen parantamiseen samalla kun kehitellään uusia tapoja tuottaa lähes päästöttömiä energiantuotantomuotoja.