Tulosvastuu sen tuojille
Talousrationalismi auraa tietään uusille elämän osa-alueille. Politiikankin tulee joko taistella vastaan tai liittyä joukkoon tummaan. Ajanhengen mukaista olisikin tulosvastuun ajaminen myös sen ideoijille, eli poliitikoille.
Valtionvarainministerin palkka nousisi tai laskisi BKT:n kasvun mukaan, työministerin työttömyyslukujen ja pääministerin hallituksen kannatuslukujen. Opposition kansanedustajat taas saisivat bonusta, kun hallituksen kannatus tipahtaisi ja menettäisivät taksietunsa, jos hallitus uudelleenvalitaan.
Kun valtiontalouden kasvu supistuisi puoleen, niin kävisi Urpilaisen tilipussinkin. Ja jos Pisa-testeissä tiputaan, niin tippuu Gustafssonin palkkakin. Huonoimmassa asemassa olisivat projektiministerit, joiden työtä ja tilipussin kokoa alan ammattilaisista koostuvien tarkastuskomiteoiden pitäisi indexien puutteen vuoksi arvioida tapauskohtaisesti.
Kuinka muuten voimme arvioida poliitikkojen työtä kvartaalihengen mukaisesti? Nelivuotinen kansanääni tuskin enää vastaa ajan vaatimuksia.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
torstai 21. huhtikuuta 2011
Kiitos 2/2010 - 4/2010
Äänisaaliimme näissä osa-aikaehdokkaiden ensimmäisissä eduskuntavaaleissa oli tarkistuslaskennan jälkeen 47. Se on mielestämme varsin kelvollinen tulos. Epävirallinen ja julkilausumaton tavoite 100 ääntä (ja samalla ne ministeripaikat) jäi toki saavuttamatta, mutta käytettyyn aika- ja rahamäärään suhteutettuna luku on odotettu ja oikeudenmukainen. Antti Kurhinenkin jäi vain muutaman äänen päähän. Voidaan siis puhua vähintäänkin torjuntavoitosta.
Erityisesti tuloksessa lämmittää se, että kaveripiirissämme tehdyn taustaselvitysten perusteella uljas äänestäjäjoukkomme koostuu enimmäkseen ihmisistä, joita emme ole koskaan tavanneet emmekä todennäköisesti tule koskaan tapaamaankaan. Onnistuimme siis luomaan – ainakin ohikiitäväksi hetkeksi – uuden kuvitellun yhteisön.
Äänestyspaikkakohtaisia tuloksia (ennen tarkistuslaskentaa) tarkastalemalla selviää, että olemme saaneet kannatusta tasaisesti ympäri Helsinkiä – Jakomäestä Lauttasaareen, yhteensä 38 eri äänestyspaikassa! Vahvimmillaan kannatuksemme näyttäisi kuitenkin olevan läntisellä akselilla Lauttasaari-Munkkiniemi-Meilahti-Töölö.
Projektimme tärkeimpänä tavoitteena eivät kuitenkaan olleet konkreettiset tulokset eli äänimäärät, vaan pidemmän aikavälin vaikutukset, joiden tavoittelussa myös projektin kunnianhimo piilee. Osa-aikaehdokkuus onkin ymmärrettävä eräänlaisena pilottiprojektina uudenlaisen ehdokkuusmallin testaamisessa.
Lähipiirisämme ideaamme suhtauduttiin erittäin suurella mielenkiinnolla ja kannustavasti. Myös saamamme julkisuus (mm. Pohjoismaiden suurimmassa sanomalehdessä, Radio Suomessa ja tietenkin blogisamme, jossa kävijöitä oli vaali-iltaan mennessä jo yli 10 500) herättää toiveita siitä, että joku joskus jossain saa projektistamme kipinän lähteä kehittelmään omaa demokratiainnovaatiotaan – tai yksinkertaisesti itselleen sopivinta tapaa osallistua yhteiskuntamme ja paremman demokratian rakentamiseen.
Edellytyksiä huomattavasti suurempaan äänisaaliseen oli siis olemassa. Haluamme myös uskoa, että se ei olisi edes edellyttänyt tuhansien eurojen budjettia. Sen sijaan tuhansia työtunteja se varmasti olisi vaatinut eikä siihen tällä kertaa ollut mahdollisuuksia. Kovalla ja pyyteettömällä kenttätyöllä näkyvyys olisi moninkertaistanut ja – mikä tärkeintä – projektimme olisi saanut sitä katu-uskottavuutta, joka nyt jäi puuttumaan.
Mutta mitä nyt vaalikrapulan jälkeen? Tarkoituksenamme on yrittää pitää blogimme elossa, vähintäänkin tekohengityksellä, sillä ensi vuoden lopussa onkin jo kunnallisvaalit, ja kuka tietää, ehkä silloin nähdään uusi, kehitelty ja resursseiltaan suurempi osa-aikaehdokkuuden versio. Epäilemättä kunnallisvaalit ovatkin vielä otollisempi maaperä uusille demokratiainnovaatioille.
Joka tapauksessa siemen on nyt istutettu. Jäämme innolla odottamaan, mitä siitä kasvaa vai kasvaako mitään.
Ja jotta tärkein ei unohtuisi, ihan lopuksi haluamme vilpittömästi kiittää jokaista äänestäjäämme!
Kiittäen ja kunnioittaen,
Osa-aikaehdokkaat 2011 – Akseli, Johannes, Juho, Julia ja Vesa
lauantai 16. huhtikuuta 2011
Helsinki matkalla metropoliksi
Oma maa on meillä mansikka, johon muut eivät saa koskea. Tällaiselta kuvalta ei ole voinut välttyä, jos on seurannut keskustelua pääkaupunkiseudun kuntien tulevaisuudesta. Jotain kuitenkin tarttis tehdä.
Valtiot joutuvat yhä useammin sivurooliin globaalissa näytelmässä, jossa maailmankaupungit vievät tarinaa eteenpäin. Kukaan ei esimerkiksi kiistäne Lontoon Cityn merkitystä globaalissa taloudessa, mistä voidaankin vetää yhtäsuuruusmerkit poliittisesti tärkeään kaupunkiin. Lontoon, Tokion ja New Yorkin kaltaiset kaupungit ovat uuden maailmanjärjestyksen taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia valtakeskuksia. Helsingin seudulla on toki vielä matkaa maailmankaupungiksi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että Helsinki ympäryskuntineen on jo mukana - halusi se tai ei - globaalissa kilpailussa, jossa maailmankaupungit tekevät kaikkensa houkutellakseen planeettamme älykkäimmät, luovimmat ja varakkaimmat ihmiset asumaan alueelleen. Siksi pääkaupunkiseutua pitää tosissaan alkaa kehittää metropolialueena. Sori vaan Vantaa.
Metropolialue on tärkeä yksikkö silloinkin, kun pysytään ajatuksissa Suomen rajojen sisäpuolella. Maamme nykyinen jako valtioon ja itsehallinnollisiin kuntiin on saanut aikaan sen, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnat kilpailevat keskenään, vaikka niillä olisi paljon yhteisiä etuja saavutettavana ja ongelmia ratkaistavana. Kaikki haluavat tontilleen hyvät veronmaksajat ja toisaalta sysätä ikävät, paljon julkisia palveluita käyttävät asukkaat naapureiden maksettavaksi. Maankäytön ja liikenteen suunnittelussa itsenäiset kunnat puuhastelevat yhä liikaa omien rajojensa sisäpuolella omaa etuaan tavoitellen, mistä on seurannut esimerkiksi se, ettei ketään huvita rakentaa alueelleen edullisia vuokra-asuntoja. Huono-osaisuus keskittyy alueellisesti ja sosiaalisesta segregaatiosta tulee todellisuutta meilläkin. Lisäksi pääkaupunkiseudulle muuttaa seuraavien 20 vuoden aikana arviolta 200 000 uutta asukasta, joille pitäisi jostain löytää kohtuuhintaiset asunnot.
Millaisella joukkueella yhteistyötä sitten olisi syytä alkaa tehdä? Yhtenä vaihtoehtona on tarjottu Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisen liittämistä yhdeksi kunnaksi. Tästä haavesta ollaan todennäköisesti kaikessa hiljaisuudessa luopumassa, sillä sitä ei kannata oikein kukaan. Neljän kunnan yhdistäminen olisi sitäpaitsi lyhytnäköinen ratkaisu - jo nyt alue, jolla pääkaupunkiseutulaiset päivittäin liikkuvat, on paljon suurempi. Järkevämmältä kuulostaa ajatus yhteisestä, 14 Uudenmaan kunnan kattavasta seutuhallinnosta. Se päättäisi kaavoitukseen, asumiseen ja liikenteeseen liittyvistä asioista. Seutuhallinto valittaisiin suoralla kansanvaalilla ja sillä olisi oikeus kantaa veroja. Sillä kuten Osmo Soininvaara on todennut, "kun talous on yhteinen, yhteistyökin alkaa sujua." Korkealle sijoittuvan seutuhallinnon vastapainoksi pitäisi kuitenkin vakavissaan alkaa kehittää lähidemokratiaa. Paikallisdemokratialle esimerkiksi kaupunginosa on sopivan kokoinen yksikkö - se on asukkaan hahmotettavissa ja sen muutokset ja tarpeet tuntuvat konkreettisesti arjessa. Kaupungiosavaltuuston vaaleissa uurnilla olisi ruuhkaa.
Kaupungista on vähintäänkin tulossa tärkein yksikkö politiikan tekemisessä. Nyt tarvitaan demokratiaa sinne, missä on jo valtaa.
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Osa-aikaedustajuus ?
Me viisi nuorta valtiotieteilijää olemme lähteneet hullulta kuulostavaan yritykseen. Viikonlopun vaaleissa haemme yhtä kansanedustajan paikkaa, jonka aiomme jakaa viidelle hengelle. Olemme tosissamme, vaikka eräät hyväntahtoiset poliisit epäilivät suunnittelevamme jonkinlaista teekkaripilaa, kun asettelimme vaalijulistetta meille varattuun telineeseen.
Politiikanteon ja kansalaisten välinen yhteys on joutunut kovalle koetukselle. Monet demokratiamme pysyvät instituutiot ovat tyhjentyneet merkityksistään, ja kansalaisten luottamus politiikkaan on alamaissa. Toisin annetaan ymmärtää, kyse ei ole siitä, ettei politiikka kiinnostaisi. Meillä on sisäpiiritietoa, jonka mukaan monet politiikkaa opiskelevat nuoret pitävät nykyistä poliittista keskustelua lähinnä huonona komediana.
Samaan aikaan yksittäinen kansalainen tuntee voimattomuutta poliittisten prosessien edessä. Yhdellä äänellä vaikuttaminen ei tunnu ratkaisevan mitään. Toisaalta vaatii kohtuuttomia ponnistuksia lähteä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan osallistumalla politiikantekoon itse. On vaara, että politiikka jätetään liian harvojen käsiin, koska tavallisten valistuneiden kansalaisten kynnys lähteä politiikkaan on noussut niin suureksi.
Kansanedustajan tarkoitus on mahdollistaa äänestäjien poliittisten kantojen esittämisen poliittisella areenalla. Nykyään kantoja ja näkökulmia vaaditaan useampiin ja yksityiskohtaisempiin asioihin.
Tuntuu, että yksittäinen kansanedustaja ei voi hallita kunnolla edes oman valiokuntansa vastuualaa. Helppo ratkaisu vaikeissa kysymyksissä on mukautuminen. Ei ihme, jos kriittinen ja tasokas puhekulttuuri niin kutsutusta parlamentistamme on puuttunut.
Osa-aikaehdokkaat tarjoavat yhden kehitysehdotuksen politiikan kiinnostavuutta ja uskottavuutta koskeviin ongelmiin. Ensinnäkin, yhdessä kynnys hakea eduskuntaan on matalampi! Vaalityöhön on helpompi löytää aikaa ja kiinnostavaa sisältöä ilman, että kukaan tekee kampanjasta elämäntehtäväänsä. Asiakysymyksissä osa-aikaedustajan on myytävä poliittiset ideansa ryhmänsä jäsenille hyvillä argumenteilla. Osa-aikaedustajien keskusteluprosessi kirjataan ylös, jolloin myös äänestäjä pääsee seuraamaan sitä ja arvioimaan käydyn keskustelun tasoa!
Saadessaan edustajanpaikan viisi henkeä kykenee käsittelemään huomattavasti enemmän tärkeää tietoa ja tekemään valistuneempia päätöksiä kuin yksittäinen edustaja normaalisti. Kaikkien jäsenten ajattelu kyetään hyödyntämään keskustelemalla avoimesti. Viiden hengen ryhmä ei edellytä sisäistä samanmielisyyttä, vaan kaikki mielipiteet ovat sallittuja ja otetaan huomioon.
Meidän visiossamme politiikkaa ei tee vain puoluejohto norsunluutornistaan tai yksittäinen edustaja arvovalintoineen, vaan avoin yhteisö. Toisinaan nousee keskustelua kansanedustajien määrästä. Tähän meillä ei ole kantaa. Me haluamme politisoida kysymyksen siitä mitä kansanedustajuudella tarkoitetaan.
Osa-aikaehdokkaat
Politiikanteon ja kansalaisten välinen yhteys on joutunut kovalle koetukselle. Monet demokratiamme pysyvät instituutiot ovat tyhjentyneet merkityksistään, ja kansalaisten luottamus politiikkaan on alamaissa. Toisin annetaan ymmärtää, kyse ei ole siitä, ettei politiikka kiinnostaisi. Meillä on sisäpiiritietoa, jonka mukaan monet politiikkaa opiskelevat nuoret pitävät nykyistä poliittista keskustelua lähinnä huonona komediana.
Samaan aikaan yksittäinen kansalainen tuntee voimattomuutta poliittisten prosessien edessä. Yhdellä äänellä vaikuttaminen ei tunnu ratkaisevan mitään. Toisaalta vaatii kohtuuttomia ponnistuksia lähteä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan osallistumalla politiikantekoon itse. On vaara, että politiikka jätetään liian harvojen käsiin, koska tavallisten valistuneiden kansalaisten kynnys lähteä politiikkaan on noussut niin suureksi.
Kansanedustajan tarkoitus on mahdollistaa äänestäjien poliittisten kantojen esittämisen poliittisella areenalla. Nykyään kantoja ja näkökulmia vaaditaan useampiin ja yksityiskohtaisempiin asioihin.
Tuntuu, että yksittäinen kansanedustaja ei voi hallita kunnolla edes oman valiokuntansa vastuualaa. Helppo ratkaisu vaikeissa kysymyksissä on mukautuminen. Ei ihme, jos kriittinen ja tasokas puhekulttuuri niin kutsutusta parlamentistamme on puuttunut.
Osa-aikaehdokkaat tarjoavat yhden kehitysehdotuksen politiikan kiinnostavuutta ja uskottavuutta koskeviin ongelmiin. Ensinnäkin, yhdessä kynnys hakea eduskuntaan on matalampi! Vaalityöhön on helpompi löytää aikaa ja kiinnostavaa sisältöä ilman, että kukaan tekee kampanjasta elämäntehtäväänsä. Asiakysymyksissä osa-aikaedustajan on myytävä poliittiset ideansa ryhmänsä jäsenille hyvillä argumenteilla. Osa-aikaedustajien keskusteluprosessi kirjataan ylös, jolloin myös äänestäjä pääsee seuraamaan sitä ja arvioimaan käydyn keskustelun tasoa!
Saadessaan edustajanpaikan viisi henkeä kykenee käsittelemään huomattavasti enemmän tärkeää tietoa ja tekemään valistuneempia päätöksiä kuin yksittäinen edustaja normaalisti. Kaikkien jäsenten ajattelu kyetään hyödyntämään keskustelemalla avoimesti. Viiden hengen ryhmä ei edellytä sisäistä samanmielisyyttä, vaan kaikki mielipiteet ovat sallittuja ja otetaan huomioon.
Meidän visiossamme politiikkaa ei tee vain puoluejohto norsunluutornistaan tai yksittäinen edustaja arvovalintoineen, vaan avoin yhteisö. Toisinaan nousee keskustelua kansanedustajien määrästä. Tähän meillä ei ole kantaa. Me haluamme politisoida kysymyksen siitä mitä kansanedustajuudella tarkoitetaan.
Osa-aikaehdokkaat
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Vastauksemme ulkopoliittiseen vaalikoneeseen
Viimeisenä vaalikoneena ovat vastauksemme Kepan ulkopoliittiseen vaalikoneeseen luettavissa täältä
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Puuttuvaa puhetta turvallisuuspolitiikasta
Poliitikkojen avuton sekoilu Libyan tilanteesta ei saattanut johtua vain muutaman poliitikon pikku epäonnistumisesta. Tapahtumasarja kuvaa laajempaa vastuunpakoilua ja päivänvaloa kestämätöntä argumentaatiota turvallisuuspolitiikassa. Keskustelu asevelvollisuudesta, Natosta, rauhanturvaoperaatioista ovat taantuneet hyvin epämääräiseksi mutinaksi. Ei haluta nähdä, että myös turvallisuuskysymyksissä aktiivisuus on välttämätöntä. Tällä hetkellä toiminta vaikuttaa melkoiselta laahustamiselta.
Pinnalla olleissa keskusteluissa argumentaatio vaikuttaa perustuvan lähinnä tietämättömyydelle, ennakkoluuloille, vaikeasti selitettävälle epäluulolle läntistä maailmaa kohtaan, tai maailmankuvalle, joka on peräisin ajalta, jolloin kylän miehet leikkivät lauantaisin metsään rakentamissaan juoksuhaudoissa kylän naisten keittäessä perunoita paikallisen suojeluskuntatalon keittiössä. Sitä tulee kysyneeksi, mistä ihmeestä Suomen armeijassa oikein on kyse, mitä turvallisuuspolitiikalla tavoitellaan? Kun poliitikot puhuvat puolustuspolitiikasta, saa turvallisuus ja yhteistyö väistyä, kun identiteettiretoriikka astuu sisään.
Oma armeija ja puolustuspolitiikka on perinteisesti ollut kansallisen identiteetin kulmakiviä. Kysymys puolustuksen ja identiteetin suhteesta aukeaa moneen suuntaan. On ollut keskeinen perusajatus turvallisuusajattelussa, että vahva kansallinen identiteetti on avainasemassa maanpuolustuksen kannalta. Tähän liittyy käsitys, että nimenomaan suomalaiset nuoret miehet, jotka koulutetaan Suomen armeijassa, ovat Suomen oman turvallisuuden tae. Paras paikka rakentaa vahvaa isänmaallista henkeä ja maanpuolustustahtoa onkin, kas kas, asepalvelus. Siellä tehdään mammanpojista kunnon miehiä. Jokainen kunnon mies käy intin. Ajatukseen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta on vaikuttanut ties mitkä tekijät. Tällä hetkellä argumentaatiota hallitsee kummalliset ennakkoluulot muiden länsimaiden muodostamaa organisaatiota kohtaan. Oikeastaan on aistittavissa epäluuloa koko maailmaa kohtaan. Armeijan läsnäolosta on rakentunut myös alueellinen identiteettikysymys. "Mehän emme varuskunnastamme luovu". Tässä painavat toki myös taloudelliset syyt, varuskunnat ovat tärkeitä työllistäjiä.
Siksi yksikään keskustalainen poliitikko ei tule suostumaan oman vaalipiirinsä varuskuntien lakkauttamiseen, vaikka puolustusvoimien johto näin haluaisi. Kauheuden kruunaa yleinen, mutta hyvin arveluttava ajatus siitä, että armeijaan tulee mennä, koska tällä tavalla osoitetaan kunnioitusta sodissa taistelleita ja kaatuneita kohtaan. Että asepalveluksessa on kyse jonkinlaisesta rituaalista. Tämä on tietenkin yhteydessä mieheksi tulemisen ja armeijan kasvatuksellisen tehtävän kanssa. Kaikki nämä tekijät yhdessä saattavat pahimmassa tapauksessa lamauttaa turvallisuuspoliittisen keskustelun ja puolustusvoimien kehittämisen vakavalla tavalla. Niille, jotka pitävät tunnesyistä kiinni ajatuksesta "itsenäisestä puolustuksesta", sanoisin, että herätkää nykypäivään. Niitä, joille asevelvollisuus on arvokysymys, kehottaisin ajattelemaan asiaa uudelleen eettisten peruskysymysten kautta, loogista päättelyä unohtamatta. Maailmassa on aika paljon sivistyneitä kansakuntia, joissa tällaista käytäntöä ei tarvita. Niille, jotka ajattelevat, että armeijassa tehdään pojista miehiä, sanoisin että maailmassa on aika paljon sivistysvaltioita, joissa tätäkään käytäntöä ei tarvita. Te isänmaalliset poliitikot, jotka haluavat pitää lähivaruskunnista kiinni kynsin ja hampain, miten olisi jos kantaisitte vastuuta välillä koko maasta? Jyrki Katainen tässä sanoi, että 50-luvun kuntarakenteella voi joutua tyytymään 50-luvun palveluihin. Menneiden vuosikymmenten varuskuntarakenteella saamme tyytyä menneiden vuosikymmenten puolustusvoimiin.
Turvallisuutta rakennetaan yhteistyöllä ja aktiivisuudella, ei oudoksuttavalla passiivisella puoli-isolationalismilla. Armeijan tehtävä sen sijaan on olla ammattimainen ja tehokas logistinen organisaatio, jolla on resurssit reagoida kaikenlaisiin uhkiin, ei vähiten mahdollisiin luonnonkatastrofeihin, kansainvälisiin kriiseihin ja siviilikriisinhallintaan. Armeija tai asepalvelus ei voi olla mikään nuorten miesten ´liikuntakoulu´ tai kasvatuslaitos, sellaisena se ei palvele kenenkään etua. Akseli Peltola
Pinnalla olleissa keskusteluissa argumentaatio vaikuttaa perustuvan lähinnä tietämättömyydelle, ennakkoluuloille, vaikeasti selitettävälle epäluulolle läntistä maailmaa kohtaan, tai maailmankuvalle, joka on peräisin ajalta, jolloin kylän miehet leikkivät lauantaisin metsään rakentamissaan juoksuhaudoissa kylän naisten keittäessä perunoita paikallisen suojeluskuntatalon keittiössä. Sitä tulee kysyneeksi, mistä ihmeestä Suomen armeijassa oikein on kyse, mitä turvallisuuspolitiikalla tavoitellaan? Kun poliitikot puhuvat puolustuspolitiikasta, saa turvallisuus ja yhteistyö väistyä, kun identiteettiretoriikka astuu sisään.
Oma armeija ja puolustuspolitiikka on perinteisesti ollut kansallisen identiteetin kulmakiviä. Kysymys puolustuksen ja identiteetin suhteesta aukeaa moneen suuntaan. On ollut keskeinen perusajatus turvallisuusajattelussa, että vahva kansallinen identiteetti on avainasemassa maanpuolustuksen kannalta. Tähän liittyy käsitys, että nimenomaan suomalaiset nuoret miehet, jotka koulutetaan Suomen armeijassa, ovat Suomen oman turvallisuuden tae. Paras paikka rakentaa vahvaa isänmaallista henkeä ja maanpuolustustahtoa onkin, kas kas, asepalvelus. Siellä tehdään mammanpojista kunnon miehiä. Jokainen kunnon mies käy intin. Ajatukseen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta on vaikuttanut ties mitkä tekijät. Tällä hetkellä argumentaatiota hallitsee kummalliset ennakkoluulot muiden länsimaiden muodostamaa organisaatiota kohtaan. Oikeastaan on aistittavissa epäluuloa koko maailmaa kohtaan. Armeijan läsnäolosta on rakentunut myös alueellinen identiteettikysymys. "Mehän emme varuskunnastamme luovu". Tässä painavat toki myös taloudelliset syyt, varuskunnat ovat tärkeitä työllistäjiä.
Siksi yksikään keskustalainen poliitikko ei tule suostumaan oman vaalipiirinsä varuskuntien lakkauttamiseen, vaikka puolustusvoimien johto näin haluaisi. Kauheuden kruunaa yleinen, mutta hyvin arveluttava ajatus siitä, että armeijaan tulee mennä, koska tällä tavalla osoitetaan kunnioitusta sodissa taistelleita ja kaatuneita kohtaan. Että asepalveluksessa on kyse jonkinlaisesta rituaalista. Tämä on tietenkin yhteydessä mieheksi tulemisen ja armeijan kasvatuksellisen tehtävän kanssa. Kaikki nämä tekijät yhdessä saattavat pahimmassa tapauksessa lamauttaa turvallisuuspoliittisen keskustelun ja puolustusvoimien kehittämisen vakavalla tavalla. Niille, jotka pitävät tunnesyistä kiinni ajatuksesta "itsenäisestä puolustuksesta", sanoisin, että herätkää nykypäivään. Niitä, joille asevelvollisuus on arvokysymys, kehottaisin ajattelemaan asiaa uudelleen eettisten peruskysymysten kautta, loogista päättelyä unohtamatta. Maailmassa on aika paljon sivistyneitä kansakuntia, joissa tällaista käytäntöä ei tarvita. Niille, jotka ajattelevat, että armeijassa tehdään pojista miehiä, sanoisin että maailmassa on aika paljon sivistysvaltioita, joissa tätäkään käytäntöä ei tarvita. Te isänmaalliset poliitikot, jotka haluavat pitää lähivaruskunnista kiinni kynsin ja hampain, miten olisi jos kantaisitte vastuuta välillä koko maasta? Jyrki Katainen tässä sanoi, että 50-luvun kuntarakenteella voi joutua tyytymään 50-luvun palveluihin. Menneiden vuosikymmenten varuskuntarakenteella saamme tyytyä menneiden vuosikymmenten puolustusvoimiin.
Turvallisuutta rakennetaan yhteistyöllä ja aktiivisuudella, ei oudoksuttavalla passiivisella puoli-isolationalismilla. Armeijan tehtävä sen sijaan on olla ammattimainen ja tehokas logistinen organisaatio, jolla on resurssit reagoida kaikenlaisiin uhkiin, ei vähiten mahdollisiin luonnonkatastrofeihin, kansainvälisiin kriiseihin ja siviilikriisinhallintaan. Armeija tai asepalvelus ei voi olla mikään nuorten miesten ´liikuntakoulu´ tai kasvatuslaitos, sellaisena se ei palvele kenenkään etua. Akseli Peltola
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)